Arvio: Aurinko ja minä
SUUREN DIIVAN MUISTIINPANOT
Kirjoitetaan näyttelijättären muistelmia. Paikka on merenrantahuvila, joka lepää polttavassa auringonpaahteessa.
Helsingin Kaupunginteatterin pieni näyttämö on pehmeiden, jo haalistuneiden ja kulmiltaan pyöristyneiden lavasteiden täyttämä. Kaikki kertoo menneestä, hieman pölyttyneestä mutta runsaasta ajasta.
Näyttelijätär Sarah Bernhardtin elämä kallistuu jo lopuilleen, mutta suuri diiva ei irrota otettaan siitä. Hän katsoo aurinkoa ja kertoo kauhistuneena kuulleensa sen polttavan itsensä loppuun. Mikään ei siis ole kuolematonta – ei myöskään Sarah.
Ranskalaissyntyinen Bernhardt oli 1800-luvun tunnustetuin näyttelijätär, jota sen ajan media seurasi mihin ikinä tämä matkasikin. Näyttelijättären elämä oli värikästä ja hän osasi käyttää hyväkseen julkisuuden mukanaan tuomaa lisäarvoa
John Murrellin kirjoittamassa näytelmässä Sarah ja hänen sihteeri-palvelijansa Pitou kulkevat yhden päivän ja yön läpi yrittäen saada kasaan murusia Sarahin elämäkerran toiseen osaan.
Milko Lehdon ohjaama kahden näyttelijän esitys on intensiivinen. Sen ilmaisullinen ilmapiiri on leikkisä, vaikka sisältö ja tapahtumat eivät sitä olisikaan.
Forssellin taiturimaista leikittelyä
Sarah Bernhardt kulkee kuin näytelmätunnelissa, missä vanhat roolit tulevat vastaan. Pienet sirpaleet menneestä avaavat muistipolkuja, joiden myötä tunneskaala hengittää.
Sarah elää jo useampaa aikaa kerrallaan eikä kaikin ajoin hallitse ajatustensa virtaa. Hän odottaa myrskyä hiljaisuuteen, mutta ei sitä saa.
Pitoun kanssa synnytettävien pikku draamojen kautta diiva pumppaa mennyttä virkoamaan. ”Nalkuta, toru ja ruikuta!”, anelee hän saadakseen Pitoun kuulostamaan äidiltään, jotta voisi sitä kautta ammentaa anekdootteja muistelmiinsa.
Kyllikki Forssellin leikittely diivan deklamaation, rakastuneen naisen räätyvän kaipuun ja pieneksi kutistuvan vanhuksen välillä on taiturimaista. Hän vie diivansa linjaa miten tahtoo rytmin rikkoutumatta.
Uljaana ja ylväänä Forssellin Sarah kulkee amputoidun jalkansa kanssa ja on yhä valmis esittämään nuoren naisen roolia. Uskottavasti hän vaipuu toisaalla itkemään jo kauan sitten menetetyn Jacquesinsa perään.
Santeri Kinnusen Pitou hengittää emäntänsä tahtiin pannen kuitenkin hieman hanttiin. Törmäyksien kautta syntyy lämmintä koomista.
Näytelmä puristaa pienistä hetkistä mehukkaan latautuneita räjähdyksiä ja jättää vahvan jälkimaun.