Arvio: Iloisiin kuulemiin ja näkemiin
Asiaviihdettä ”sen Yleisradion tuutista”
Yleisradion Päivän peili on varmasti valtakunnallisesti kautta aikain kuunnelluin radio-ohjelmamme. Se on tehnyt sen verran merkittävää viestinnän historiaa, että historioitsija Jukka Relanderin ja toimittaja Outi Poppin käsikirjoittama laulunäytelmä aiheesta puoltaa paikkaansa. Helsingin Kaupunginteatterin monipuoliseen tarjontaan liittynyt Iloisiin kuulemiin ja näkemiin -näytelmä on kaiken kukkuraksi hyvin tehty, hauska ja samalla asiallinen radio- ja musiikkihistoriallinen katsaus.
Ohjaaja Mikko Kivinen oli ensi-illassa monen nykyisen ja entisen radioäänen tai televisiokasvon ympäröimä. Näyttämöllä vilahtelevat tutut nimet, mutta sinänsä Päivän peilin toimituksen väki on saanut aivan uudet ja kuvitteelliset nimet; henkilöissä on tuttua mutta ei aivan yksi yhteen kopioituina. Maija Pekkasen puvustus vie muodin vuosikymmenien halki tyylikkäästi oheisjuonteena. Mallikasta orkesteria johtaa Lasse Hirvi.
Pääkuuluttajana Tyyne Kälpäkkä (Riitta Havukainen) edustaa perinnettä hyvässä maussa kuin toisaalta muutosvastarinnassaan. Uuden ajan Nico (Antti Timonen) heittää uudistusmanagerin puppusanageneraattorista sellaisella teholla tulevaisuusvisioitaan, että jo ”heikompia hirvittää”
– ja syystä. Ääripäiden välissä on sitten niin radikaalimpaa kuin konservatiivisempaakin toimitusnäkemystä.
Mutta Helsingin olympialaisista alkava noin 50 vuoden katsaus antaa huiman hienon läpileikkauksen radioviestinnän muutoksista ja suo samalla nostalgisen kertauksen tuttuista radioäänistä, jotka liittyvät myös maamme tai maailman kriiseihin: ”Täällä Lieko Zahovalova, Praha” ei voi olla ollut tarttumatta lähtemättömästi jokaisen vuonna 1968 jo jotenkin tajuisen ipanankin korviin. Kekkosen kyydissä ollaan vuoden 1956 presidentinvaaleissa, yöpakkasissa, noottikriisissä ja vielä ETYKissä.
Taustalla vaihtuvat valokuvat politiikan kuumista nimistä niin aikansa kauhukakaroina kuin aloittelevina politiikan kestosuosikkeinakin.
Aivan oman huikean osansa Iloisiin kuulemiin ja näkemiin –näytelmä antaa ajan musiikille. Toki lukuisia kappaleita jää kaipaamaan, mutta äärettömän huolellisesti ja taitavasti toteutetut lauluosuudet panevat uppoutumaan teatterin penkkiin niin mukavasti kuin saattaa. On Toivo Kärjen ikivihreitä, on 60-luvun yhteiskunnallisen alasajon vuosien kurkkuhuutoa, punk-aikaa Eppuineen aina Ultra Brahan.
Yksi häkellyttävimmistä musiikkiosuuksista on Sami Hokkasen tulkitsema Hetki lyö –kappale, Kirka-inkarnaatio, jos saa sanoa. Upeita ovat nämä laulavat näyttelijät – koko kaartille kiitos. Kiitos, Päivän peilin toimitus. Kiitos, Kaupunginteatteri, että tämä asiaviihde on meille katsojille nyt tarjolla!