Arvio: Pappas pojkar
PAREMPI HYVÄ KOMEDIA KUIN HUONO TRAGEDIA
Lilla Teaternin ohjelmistoon purjehtinut, englantilaisen Simon Mendes da Costan iloittelu–Pappas pojkar tarjoaa Pentti Kotkaniemen ohjaamana vajaan kolmetuntisen iltaviihteen. Ja erääseen viime viikkoina käytyyn mielipiteiden vaihtoon viitaten: parempi hyvä komedia kuin huono tragedia.
Mendes da Costa tulla tupsahti suuresta tuntemattomuudesta Lontoon teatterimaailman parrasvaloihin näytelmällä Losing Louis. Pian näytelmä putkahti esiin eri puolilla maailmaa, muun muassa Tampereelle nimellä Mullan alla.
Se, että Mendes da Costa tuli kuin tyhjästä, alleviivattiin tiedolla, että hän oli aloittanut näytelmän kirjoittamisen istuessaan junassa matkalla Skotlantiin. Tämän asian hän vahvisti myös käydessään ensi-illassa Helsingissä. Ennen tuota junamatkaa hän oli ollut pitkään tietokonealalla. Seurankaipuussaan hän oli hakeutunut harrastelijanäyttelijöiden puhdepiiriin. Kun löydetyn tuttavuuden kanssa solmittu suhde kariutui, mies vaihtoi maisemaa kirjoittajien kerhoon.
Kun häneltä kysyttiin, minkälaisia näytelmiä hän on kirjoittanut, oltiin tosipaikan edessä – onneksi tähän saumaan sattui matka junalla.
Pappas pojkarin tarina on tuttu: erilaisia luurankoja kaapeissaan piilotteleva perheen pää kuolee ja hänen keski-ikäiset poikansa vaimoineen tapaavat pitkästä aikaa toisensa hautajaisissa. Kaikki tapahtuu makuuhuoneessa, jota näytelmän eri henkilöt käyttävät eri tarkoituksiin.
Näyttelijöiden osaavaa työskentelyä on ilo seurata, papan poikina Sixten Lundberg ja Nicke Lignell hallitsevat näyttämöä, Pia Runnakko ampuu muutaman komediennen täyslaidallisen.
Ensi-iltaa seurannut Mendes da Costa sanoi ymmärtäneensä näyttelijöiden elekielestä sen, missä mennään.