Arvio: Pappas pojkar
PIELEEN MENEE HAUTAJAISISSA
Suomalaisen ahdistuksen sijasta on virkistävää katsoa teatterissa brittikomediaa. Pappas pojkar ei ole tyhjännauramista, vaan näytelmä on taitavasti kirjoitettu, vakavan asian ympärille rakennettu komedia.
Vuonna 2005 Lontoossa kantaesitetty Pappas pojkar (Losing Louis) on samaan aikaan kepeä ja koskettava näytelmä veljeksistä, jotka tapaavat vuosien jälkeen isänsä hautajaissa. Isoveljellä (Sixten Lundberg) menee heistä heikommin: tukka harvenee, vaimo vanhenee, lapsi syrjäytyy ja autonakin Nissan.
Korkeasti koulutetun pikkuveljen (Nicke Lignell) vaimo on hoikka ja tyylikäs, kaksoset valmistuvat korkein arvosanoin ja hautajaisiin perhe tulee Jaguarilla ja Ferrarilla. Tietenkään kaikki ei ole sitä miltä näyttää, ja komedian tapaan asiat alkavat mennä pieleen ruumisauton hajoamisesta pitäen. Epäonnistuneiden hautajaisjärjestelyjen keskellä veljekset vaimoineen joutuvat kohtaamaan menneisyytensä selvittämättömät asiat.
Kaikki tapahtuu Lilla Teaternin lavalla yhdessä makuuhuoneessa. Aikataso vaihtelee 50-luvun ja nykyajan välillä, mutta lavasteita ei siirrellä. Esitys on riisuttu teatteriteknisistä kikkailuista, ja keskiössä on näyttelijäntyö. Pentti Kotkaniemen ohjauksessa näyttelijät tekevät napakkaa dialogia ja saavat esiin tekstin vivahteet. Näytelmän ruotsi on suomea äidinkielenään puhuvalle varsin ymmärrettävää, vaikeita kirjallisia ilmaisuja ei juuri viljellä.
Näytelmän käsikirjoittaja Simon Mendes da Costas on juutalaistaustainen, ja se näkyy myös tekstissä. Perhe on taustaltaan juutalainen, mutta tradition noudattamisessa horjutaan niin 50-luvulla kuin nykyajassakin. Suomalaisessa ympäristössä aihe ei tunnu kovin jokapäiväiseltä, mutta käännöksessä ja ohjauksessa ei selvästikään ole haluttu muuttaa tekstiä, ei roolihenkilöiden nimiä eikä tapahtumien miljöötä.
Pia Runnakon rooli isoveljen rahvaanomaisena Sheila-vaimona on näytelmän herkullisin, ja railakkaimmillaan esitys onkin juuri silloin, kun Runnakko pääsee ääneen. Hänen komediennen kykynsä on toki tunnettu, mutta Sheilan rooli on Runnakon täysosuma.
Hänen replikointinsa, eleensä ja ajoituksensa saavat yleisön ulvomaan naurusta. Ja kuitenkin, samaan aikaan kun hänen hahmonsa on hauska, häntä käy myös sääliksi.
Runnakko ja Sixten Lundberg (Tony) ovat pikkusieluinen aviopari, joiden epävarmuus ja kateus ovat tuttuja arkipäivän ihmiskuvauksista.
Nicke Lignell( pikkuveli Reggie) ja Mia Hafrén (Elisabeth) esittävät menestyvää pariskuntaa, joiden välit paljastuvat kaikkea muuta kuin seesteisiksi.
50-luvun kohtauksissa katse kääntyy Irmeli Toivasen ihastuttavaan ajan henkeä heijastavaan puvustukseen. Veljesten isää esittävä Sampo Sarkola solahtaa luontevasti 50-lukulaiseksi isukiksi, joka hääräilee kahden naisen loukussa. Hänen yksinkertainen vaimonsa (Maria Lundström) saa kilpailijan teräväpäisestä Bellasta (Edith Holmström). Salaisuuksia syntyy, ja näytelmässä käy kuten usein väitetään: kaikki tulee lopulta ilmi.