Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Missä kuljimme kerran

Kaarina Naski – Länsi-Uusimaa – 29.4.2008

Pieteetillä, intoutuneesti
Westötä Helsingin Kaupunginteatterissa

Laatukirjallisuuden edessä nöyränä ja vaikkakin teatteriin luottavana ja näyttelijöitä lukkarinrakkaudella ajattelevana täytyy tunnustaa, että perhosia oli vatsassa, kun esirippu nousi. Kjell Westön luomat henkilöt olisivat nyt fyysisesti läsnä.

Olivatko vai eivät – yksi yhteen lukukokemuksen kanssa – sillä ei ole lopultakaan väliä. Kari Heiskanen on luonut näyttämöteoksen, joka toimii täysin omalakisenaan. Se on tervetullut juuri sellaisena. Katkelmallisena näytelmänä isoista asioista, kansakunnan vaiheista, yksilön reaktioista, noususta ja tuhosta. Meistä ja meidän juuristamme, jotka erottuvat mustasta mullasta joko kelmeänvaaleina tai verenvärisinä…

Suurelle näyttämölle nousee sellainen Helsinki, jota monetkaan eivät tunne. Ei ainoastaan siitä syystä, että kuvattu aikakausi on jäänyt kauas taa, vaan siksi, että se eroaa niin paljon mistä muusta Suomen kaupungista tahansa. Niin kuin professori Laura Kolbe kunnianhimoisesti työstetyssä käsiohjelmassa sanoo: ”Helsinki oli pitkään Suomen suurin ja merkittävin koulukaupunki sekä maan ainoan valtiollisen yliopiston, teknillisen ja kaupallisen opetuksen kotipaikka. Pääkaupunkiin virtasi opiskelevaa nuorisoa maakunnista. Vilkas kaksikielinen ylioppilas- ja opiskelijaelämä leimasi helsinkiläiselämää. – – – Moderni musiikki tuli Suomeen pääkaupungin kautta ja elokuvat vakiinnuttivat asemansa helsinkiläisnuorison ykkösharrastuksena. Helsinki oli Suomessa ainoa kaupunki, jossa kukoisti nuorisokulttuuri, joutilaisuus ja boheemius.”

Tuohon viimemainittuun toteamukseen puhalletaan henkeä näyttämöllä, erinomaisin musiikkivalinnoin, live-toteutuksin ja talonkokoisin projisoinnein. Kyseisestä tai siitä varsin etäällä olevasta maaperästä nousevat tarinan ihmiset, sillä sosiaalinen todellisuus ei ollut kaikille samanlainen. Ja äkkiä olivat vastakkain hanttikortit saaneet ja muut, jo syntymästään onnekkaammat pelurit.

Vuoden 1918 tapahtumat ovat luonnollisesti keskeisinä esityksessä, niin kuin ne ovat pohjana olevassa teoksessa ja jollaisiksi ne koetaan Suomen historiassa.

Eccu Widing on alkuun vilpitön nuorukainen, joka kasvaa toteuttamaan – isänsä koulussa tai siitä huolimatta – omia ideoitaan valokuvaajana ja omaa luovuuttaan valokuvataiteilijana. Mutta historiallinen hyökyaalto vie hänet mukanaan tekoihin, joiden oikeutukseen hän ei usko. Eero Aho eläytyy rooliinsa aidosti. Poikamaisuus, herkkyys, runollisuus, kaikki ne todentuvat, mutta saavat väistyä haettaessa unohdusta traumaattisille kokemuksille, kansalaissodan ylilyönneille. Omalletunnolle kertynyt painolasti ei päihteillä kevene. Ahon ilmaisu on konstailematonta, samoin kuin Seppo Maijalalla Jali Widinginä, Eccun isänä. Maijala tekee näköiskuvan miehestä, joka jää sukupolvien kuilun toiselle reunalle yksin huhuilemaan, kun yhteistä nimittäjää ei enää löydy.

Pekka Valkeejärven Ivar Grandell on tyyneydessään ja salaviisaudessaan varsin kiintoisa hahmo. Tasapainotteleminen poliittisesti kahtia jakautuneessa yhteisössä ja rakkauden olemuksen ymmärtämys saavat Valkeejärven roolityössä kauniin tulkinnan, jota tukee Leena Rapolan osuus näyttelijä Henriettenä.

Pekka Huotari lataa Cedi Lilliehjelmiin melkoisen määrän ylimielisyyttä ja julmuutta, mutta Petja Lähteen ”teloittajan-tyyli” on vielä astetta kovempi.

Valloittavana luonnonlapsena Allu Kajanderina nähdään Niko Saarela. Suoraan katsojan sydämiin hän näyttelee itsensä, tämä Saarela. Merimies, lahjakas jalkapalloilija Allu punaisten leiristä on kuin Eccun vastapooli tässä tarinassa. Molemmat ansaitsevat katsojan empatiat.

Näytelmän boheemit naiset ovat ehdotonta silmänruokaa. Tosin puhepuoli pääsee paikoin liukumaan vanhojen Suomi-filmien tai amerikkalaisten esikuvien teennäiseen kategoriaan…. Vastakohta-asetelmassa Ursula Salon Mandi on replikoinnissaan edukseen toista maata, ja Kirsi Karleniuksen myyjätär -rooli vaikka onkin pieni, on sitä herkullisemmin piirretty.

Muusikot Lasse Hirvi ja Larry Price saavat loihdituksi sen kuuluisan pisteen iin päälle.
Viime kädessä tästä esityksestä jää mieleen rehellinen halu ymmärtää vaikeita, kansalaisten mieliä jo vuosikymmenet painaneita tapahtumia. Siksipä teatterisalissa istuva voi, kaikesta huolimatta, sisimmässään tuntea mukulakivien lämmön kotikaupunkinsa tutuilla kaduilla. Olipa oma kaupunki läsnä tai kaukana. Olipa sen nimi Helsinki, Lohja, Kotka taikka mikä muu tahansa.