Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Missä kuljimme kerran

Kirsikka Moring – Helsingin Sanomat – 05.04.2008

HELSINGIN KUVAT KERTOVAT MUSTAVALKEAA TARINAA

Kari Heiskasen panoraamatulkinta Kjell Westön Helsinki-kuvista on lämmin ja julma

Pelkistetty suuri näyttämö antaa tilaa pienille ihmisille historiassa


Ei tarvitse pelästyä, vaikka tarinassa on massaa. Melkein 600 romaanisivua siirtyy kolmetuntiseksi teatteri-illaksi, mutta esitys vangitsee katsojan mielen.

Näytelmä ei toista romaania, vaan poimii siitä keskitetyn sarjan kärjistettyjä kohtauksia, draamaa. Katsojaa ei kosita, on oltava valppaana.


Mustavalkea kaupunki on jakautunut Pitkänsillan kahden puolen. Helsingin historia tallentuu valokuviin, joissa lomittuvat suuret historialliset kumoukset tsaarinvallan murtumisesta sotien raateleman kaupungin kahtiajakoon.

Pienet ihmiset taistelevat olemassaolostaan teollisuuskaupungiksi kasvavan Helsingin kitukortteleissa. Parempiosaiset ajavat jo autoilla, tanssivat swingiä ja etsivät radikaalisti kolmatta sukupuolta.
Vuokko Hovatan Lucie on kylmä ja kaunis, liiankin.

Jotkut haistavat myös rahan. Helsingin henki haisee ruudille ja seteleille.

Kjell Westön romaani
Missä kuljimme kerran astuu räpsähdellen kuvavirtaan. Se koostaa ihmiskohtaloita ja aatteita laajaksi albumiksi. Mikään
Väinö Linna Westö ei ole. Hänen urbaanin historiansa ei tarvitse etsiä kansakunnan sovitusta.

Salamat leimahtavat sekä kuvaajan lampuissa että kaupungin historiassa. Kuvat punaisesta prikaatista pyssyt ojossa vaihtuvat nopeasti toisiin kuviin: kaupungin kaduilla lojuu ruumiita.


Valtava historiallinen panoraama on kuin tehty esitettäväksi. Sen kertojat, barrikadien ylitse toisiaan kurottavat ihmiset piirtyvät kuvissa terävinä ja värikkäinä. Pian näemme tarinat varmaan myös elokuvana?

Kari Heiskanen on kirjoittanut romaanista näytelmän, joka elää alkuteoksen tunnelmia, poimii lähikuvia, mutta myös ajan suuria perspektiivejä. Siinä on yhä tiivistämisen varaa, mutta yleisesti kohtauksia vie selkeäksi tyylitelty, puhdistetun eeppinen teatteri.

Hämmästyttävintä on, miten Kaupunginteatterin suuri näyttämö rajautuu hyvin intiimeihin kohtauksiin, kahden ihmisen kiintopisteisiin. Lavastus avaa tilan ja sulkee sen tarvittaessa yhteen huoneeseen tai vuoteeseen.

Katariina Kirjavainen ei ole lastannut näyttämöä turhalla tavaralla vaan antaa mielikuvien puhua, melkein tuoksuakin. Katsomme maisemia kameran silmästä. Ihmiset astuvat valokuvastudion kankaalta elämään ja merkkaavat omat katukivensä.


Valokuvat antavat esitykselle aivan konkreettisestikin historiallisen viitekehyksen, johon katsoja voi sijoittaa tarinan nopeasti kiitävät hetket. Dramaturgisesti niitä olisi voinut käyttää vieläkin paremmin kerronnan jäsentäjinä.

Hyvin valitut historialliset kuvakoosteet heijastetaan koko näyttämön levyiselle kankaalle. Tässä on meidän Helsinkimme, verellä tahrattu, teollista aamuaan elävä. Ruma ja kaunis.

Ajankuvaa luo myös
Maija Pekkasen tarkka puvustus. Puvut havainnoivat, kertovat tunnistettavasti sekä työläiskorttelien että vauraan väestön elämäntavasta. Suomessa näkee enää harvoin näin tyylipuhdasta puvustusta!


Näytelmä tiivistää aikaa, pintaan nostetaan punaisten ja valkoisten, lopulta lapualaistenkin julistuksia maailman ratkaisemiseksi.

Näyttämöllä filosofiat muuttuvat nopeasti veriseksi toiminnaksi, eikä kukaan säily koskemattomana.

Widingin valokuvaamossa tämä kaikki siirtyy paitsi kuviksi myös ihmisen hajoamiseksi.
Eero Aho tulkitsee vaikuttavasti nuoren Eccun intomielisen elämän kaksi ääripäätä ja murtumat.


Esitys on lämmin ja julma. Se on runsas, muttei spektaakkeli. Ohjaaja on vuosien saatossa ja kantapään kautta oppinut käyttämään Kaupunginteatterin suuren näyttämön mahdollisuuksia.

Monien roolien yhteensovittaminen tuottaa parhaimmillaan myös yhteisvastuuta, ensembleteatteria.

Ylitse muiden nousevat
Pekka Valkeejärven pohdittu ja jäsennelty tulkinta Ivar Grandellista, aikansa toisinajattelijasta, ja hänen rakkauskertomuksensa, jonka toinen osapuoli on
Leena Rapolan kauniisti hahmottama Henriette Hultqvist.

Seppo Maijala ottaa oman kirkkaan paikkansa valokuvaan uskovana isä-Widinginä.
Niko Saarela kertoo nopealla pulssilla uskottavan tarinan jalkapallosankari-Allusta, joka tuhoutuu punaisen lapsuutensa perintöön.

Vastakohtien voima on raakaa. Helsingillä on latautuneen kulmikas historia.