Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Missä kuljimme kerran

Pirjo Puukko – Hämeen Sanomat – 06.04.2008

Westön ihmisen ja maiseman mieli Kari Heiskasen tulkintana

Kjell Westön kirjoittama Missä kuljimme kerran piirtää kuvaa itsenäistyneen maan pääkaupungista, sen asukkaista ja lähtökohtien erilaisuuden aiheuttamasta ristivedosta.


Tiiliskiviteoksen tuominen näyttämölle on melko urakka. Pitkälle aikajänteelle asettuva tarina useine keskushenkilöineen on väistämättä sirpaleinen ja hankalasti rakentuva.


Kari Heiskasen ohjaama esitys nojaakin vahvasti brechtiläiseen perinteeseen ja keskittyy enemmän ilmiöihin kuin henkilöihin. Ihmisten kohtalot käväisevät ruokkimassa tapahtumien keskiötä ja pakenevat sieltä tuota pikaa pois.


Roolihahmot edustavat ennen kaikkea maailmankuvaansa ja yhteiskunnallista paikkaansa, heidän kauttaan syntyy kulttuuri filosofioineen.


Valokeilat poimivat lähes tyhjällä näyttämöllä nopeasti kiitäviä kohtauksia kuin kamera kuvia, näyttämönlaajuisesti panoroidaan koko Helsinki valokuvien voimalla ja juoksutetaan joukkoja niin taisteluun kuin tanssiinkin.

Kameran vangitsemat kuvat

Widingin perhe valokuvaamoineen todistaa tapahtumia monesta näkökulmasta. Seppo Maijalan isä tarkentaa kameransilmän Helsingin maisemiin, kun poika Eccu (Eero Aho)taas keskittyy ihmisiin.


Eccun herkkäpiirtoinen mieli imee painajaismaisia kuvia punaisten ja valkoisten taistelun jäljiltä ja säröytyy väistämättä.


Aho näyttelee riipaisevan koskettavasti nuoren idealistin hysterian ja melankolian sävyttämän roolin ja jää riutumaan näytelmän kalseaan loppukuvaan.


Ymmärrys ja anteeksianto ovat opettaja-toimittaja Ivar Grandellin aseet kahtiajakautuneessa maassa, mutta kuvaavat myös miehen suhdetta yksityiselämän kiemuroihin. Pekka Valkeejärven tulkinta on Helsingin Kaupunginteatterin suurellakin näyttämöllä suunnattoman intiimi ja lämmin.


Lilliehjelmin sisarukset Cedi (Pekka Huotari) ja Lucie (Vuokko Hovatta) ovat näyttävästi esillä kaikkialla, missä tapahtuu: Cedi poliittisesti aktiivisena ja Lucie kaikkea uutta ja kiehtovan vaarallistakin kokeilevana.


Ensin Helsinkiin saapuvat autot, vauhti ja kiihkeät rytmit. Myöhemmin ilmalaiva tiputtaa hakaristi-mainoksiaan ja suomalaisetkin innostuvat uusista aatteista. Ajankuvalle annetaan paljon tilaa, paikoin liikaakin, sillä näytelmän rytmi horjahtaa.
Kertojat kommentoivat aikaa ja henkilöitä, vahvoilla liikeradoilla rikotaan staattinen ilmapiiri ja tunnelmaa väritetään lauluin.


Näytelmän alussa viitteellisesti kaasulyhtyjä sytyttelevä Enok Kajander (Petri Johansson) vie punakaartilaisena toimiessaan 16-vuotiaan poikansa Allun (Niko Saarela) kotietsintään, mikä sinetöi tämän kohtalon.


Saarelan rooli reippaana seilorina ja itsetuntoisena stadilaisena jalkapallotaiturina on esityksen traaginen hahmo, kosketus kaikkiin aikakausiin.