Arvio: Viimeinen suuri rakastaja
Kohtalo koputtaa kolmesti
Amerikkalainen keskiluokkainen valkoinen mies tajuaa keski-iän kriisin kourissa kuolevaisuutensa. Tasaiseen elämäänsä tyytyväisen kalaravintolan omistajan kokemukset naisista ovat lukiorakkauden eli nykyisen vaimon lisäksi olemattomia. Barney Cashman päättää tarttua toimeen.
Kun vanhan kunnon komedian mestari Neil Simon ja toinen pitkän linjan komedian erikoismies, ohjaaja Pentti Kotkaniemi kohtaavat Helsingin kaupunginteatterissa ihmissuhdekomedian merkeissä, niin tulos on takuuvarmaa ja vaaratonta viihdettä, pääosassa ihminen inhimillisine virheineen ja puutteineen.
Viimeinen suuri rakastaja kantaesitettiin New Yorkissa 1969. Ohjaus sijoittaa tapahtumat tiukasti näytelmän syntyaikaan, niin lavastuksen ja puvustuksen kuin ilmapiirinkin puolesta.
Täsmällinen rakenne
Näytelmässä on täsmällinen rakenne ilman kommervenkkeja tai yllätyksiä. Cashman päätyy kutsumaan kolme eri-ikäistä ja erilaista naista salaa äitinsä asuntoon vietelläkseen heidät. Heidi Heralan elämyksiä etsivä avioliitossa kyynistynyt itsenäinen nainen, Vappu Nalbantoglun bimbo yökerholaulajatar ja Miina Turusen masentunut perheystävä saapuvat vuorollaan panemaan antinaistensankarin pään pyörälle.
Ryhtyminen avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen ei tietenkään suju helposti. Cashman etsii jotakin puhdasta ja kaunista, iltapäivän tunteina äitinsä asunnossa. Antti Mattila on sisustanut huoneen hauskasti ja pikkutarkasti pitseineen, ruusukuoseineen ja koriste-esineineen.
Cashman on varsinainen amerikkalaisen komedian jokamies, tavallinen ja hyväsydäminen. Letkeän leppoisasti näyttelevä Eero Saarinen sopii rooliin mainiosti. Saarinen sekä naiset hoitavat kukin tonttinsa ammattitaitoisesti, mutta rooleihinsa suuremmin syttymättä.
Vimeinen suuri rakastaja on turvallista komediaa samastuttavista aiheista. Esitys tapahtuu tiukkaan rajatussa tilassa ja umpioidussa ja sopivasti etäännytetyssä maailmassa. Elämättömän elämän kauhistus herättää kuitenkin tunnistavaa naurua.