Arvio: Ivanov
VENÄLÄISTÄ MELANKOLIAA JA ELÄMÄNILOA
Surotskan 20-vuotissyntymäpäivien vieraat haukottelevat tylsyydestä, kun Nikolai Aleksejevits Ivanov ja hänen setänsä, kreivi Matvei Semjonovits Sabelski tekevät juhliin näyttävän entréen. Siinä silmänräpäyksessä naiset kukkamekoissaan alkavat kaakattaa ja keimailla, juro tarjoilija kantaa vasta saapuneille vieraille teetä ja miehet iskeä tarinaa.
Yhtäkkiä kunnanhallituksen puheenjohtajan Pavel Kirillyts Lebedevin tupa pursuaa venäläistä elämäniloa, naurua ja suloista sekamelskaa.
ANTON TSEHOVIN Ivanov hersyy venäläistä kansanluonnetta.
Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön täyttävät vuorotellen ahdistava pysähtyneisyys ja vetelehtiminen, vuoroin raikuva karnevalistisuus. Tärkeintä on, että kaikki mitä vastaan tulee, eletään täysin rinnoin.
Päällisin puolin näytelmä kertoo omatuntonsa ja surujensa kanssa kamppailevasta päähenkilöstä Ivanovista ja hänen naisseikkailuistaan.
Ivanov on levoton sielu, joka ei oikeastaan edes itse tiedä, mitä elämältään haluaa. Toimettomuus piinaa häntä. Hän tuntee itsensä tarpeettomaksi ja vanhaksi.
Voimakkaasti näytelmässä mukana elävät ja hengittävät koko ajan myös Ivanovin naapurit, ystävät ja läheiset. He suhtautuvat moniin asioihin eri tavalla kuin Ivanov, ja siitä syntyy draamaa.
Draamaa tärkeämpää näytelmässä ovat kuitenkin tunnelma ja etenkin henkilöt.
NÄYTELMÄ marssittaa Helsingin kaupunginteatterin pienelle näyttämölle kavalkadin juuri sellaisia hahmoja, jotka useimmat suomalaiset mieltävät stereotyyppisiksi venäläisiksi. Lavalla nähdään muun muassa saamattomia vetelehtijöitä, juoruavia akkoja, säntillinen moraalinvartija, pihi emäntä, viinaan menevä isäntä ja petetty vaimo.
Kun pukusuunnittelija Györgyi Szakács on vielä kuorruttanut naiset kimalluksella ja pitseillä ja pukenut miehet ruskeaan ja tummaan, on kuva valmis.
Näyttelijöiltä Ivanov vaatii paljon, sillä näytelmä rakentuu dialogin ja näyttelemisen varaan. Kertojaa tai esimerkiksi vihjailuja ajan kulumisesta ei repliikeissä katsojalle anneta, näyttelijöiden on kannettava tarinaa.
Siinä nimekäs joukko onnistuu.
IVANOV on Anton Tšehovin ensimmäinen täyspitkä näytelmä. Sen ensimmäinen versio on kirjoitettu vuonna 1887 ja ensi-ilta ollut saman vuoden marraskuussa.
Näytelmä on alun perin kirjoitettu kiireessä, rahapulassa ja paineen alla.
Ja tästä kaikesta huolimatta sitä esitetään yhä, yli sata vuotta valmistumisensa jälkeen. Suomessakin Ivanovia on näytelty jo ainakin viidessä eri ammattilaisteatterissa.
Näytelmän nähtyään on vain ihmeteltävä, miten hyvin se on kestänyt aikaa. Omantunnon kanssa painiskelu, epäonnistumiset, illuusioista luopuminen ja itsekritiikki olivat viime vuosisadalla aivan yhtä ajankohtaisia kuin mitä ne ovat nytkin.
Ihmiset eivät muutu.
VENÄJÄLTÄ löytyy varmasti vielä tänäänkin ihmisiä, jotka mieluummin kittaavat ongelmiinsa votkaa ja sulkeutuvat omiin oloihinsa kuin hoitavat asiat kuntoon.
Aina on ihmisiä, jotka eivät halua kohdata tosiasioita. Tai niitä, joiden elämä pyörii vain rahan tai rakkauden ympärillä.
He pelaavat korttia, tappelevat, rakastavat, nauravat ja haaveilevat uusista petikumppaneista.
Sellaisia ihmisiä on niin Venäjällä kuin Suomessakin. Heitä on kaikkialla.
Ja siksi Ivanov kolahtaa vielä yli sadan vuoden jälkeenkin.