Arvio: High School Musical
High School Musicalissa
soi ikiaikainen ihastuminen
Että Suomessa riittää rahkeita nuorisomusikaalin pystyttämiseen suuren maailman tyyliin, se ei ole enää uutinen. Näyttöä on ennestään. Mutta että potentiaalia riittää siinä määrin kuin mitä Helsingin Kaupunginteatterin HSM -hanke on osoittanut, se on pieni ihme. Ainakin kaikki nuo sadat koe-esiintymisiin ilmoittautuneet nuoret ja heistä valikoituneet esiintyjät liikkuvat ilokseen, haasteellisesti ja ”volyymiä” säästelemättä. Monikulttuurisuutta ja talenttia löytyy niin musikaalisuudessa kuin ilmaisutaidoissa. Joukko on tietysti pieni otanta maan nuorisosta, mutta sellaisenaan aika vakuuttava vastaus niille, jotka ovat huolissaan jälkikasvusta, sen fyysisestä kunnosta ja virikkeettömyydestä.
Teatteri, laajennettuna monelle sektorille, on tällaisessa produktiossa luonnollisesti tarkoitushakuisesti liikkeellä. Uutta katsojakuntaa kasvatetaan lähestymällä sitä sekä silmän että äänen korkeudelta.
High School Musical avasi isosti Helsingin Kaupunginteatterin syyskauden. Koko ylöspano on tehty huolella, kaikki toimii. Vaatetus on hauska väljimmistä hiphoppari -asuista kaikkein niukimpiin urheilupöksyihin ja yliampuvien show -vaatteiden kimalluksesta chaplinimaiseen vaatimattomuuteen. Musiikissa on näyttämöntäyteistä poweria ja koreografia räiskyy kuin tähtisadetikku. Tanssijain yksilölliset taidot on huomioitu, pikku irtiottoja sallitaan.
Gabriellan (Yasmine Yamajako) ja Troyn (Jukka Nylund) solistiset osuudet ja duetot soivat kauniisti. Softeja, persoonallisia tulkintoja. Ulkoisestikin hyvä roolivalinta.
Ja tansseista ylivoimaiseksi suosikikseni kohosi koripallojoukkueen voimannäyte, funkin, street dancen, hiphopin aineksia on sekoitettu taidolla ja riemullisesti.
Leikki ja huumori sävyttävät myös itse tarinaa ja esitystä. Onneksi. Sillä mihin siitä pääsee, että jokseenkin naiivit ovat eväät tässä läpi maanosien myrskyn lailla etenevässä musikaalissa. Ihan en menisi samaan lauseeseen sullomaan Gabriellaa ja Troyta sekä Romeota ja Juliaa. Kun tyttö on lupaava tiedenaisen alku ja poika korisjoukkueen kapteeni, niin ei siinä vielä luulisi voittamattomia esteitä olevan ihastumiselle ja yhdessä olemiselle. Eikä olekaan. Vähän vain kiviä rattaissa.
Niin kuin sadussa ainakin tähdennetään HSM:ssä hyviä asioita, ystävyyttä, uhrautuvaisuutta, yhteishengen merkitystä. Vastavoimaksi ei nyt ole asetettu edes koviksia, pikku pahiksia vain pari kappaletta, kaksoset Sharpay (Jennie Storbacka) ja Ryan (Samuel Harjanne).
Koomisista hahmoista yleisöön menevimmän tekee mainio Antti Lang, jolta vyöryy keskusradiokuuluttajana repliikkejä ihan Mertarannan tapaan.
Myös Maija-Liisa Peuhu opettajana on lähtenyt pelkäämättä komiikan ”kelkkamäkeen”. Ja selviää kuhmuitta.
Karvasmanteli pohjalla. Kun amerikkalaiset elokuvatkin ovat päässeet – ainakin valtaosin – eroon korosteisista, kamalalla kimityksellä erottuvista naisroolitulkinnoista, niin eihän suomalaisen musiikkiteatterin tarvitsisi pitää vanhaa trendiä yllä. Entä oman kielemme intonaatio, miksi nostaa ääntä sanojen tai lauseen lopussa? Se mikä käy kaveripiirissä, ei päde välttämättä estradilla. Toiveikkaasti ajatellen: kyllä Siperia eli tässä tapauksessa teatterikoulu – opettaa!