Arvio: High School Musical
Näyttämön täydeltä hyvää tuulta
High School Musical kaipaa kunnolla artikuloitua näyttämöpuhetta
High School Musical – Helsinki on ulkoisesti taustoiltaan monietninen, mikä on hieno asia jo sinällään ja vastaa myös tämän päivän suomalaisnuorison kuvaa.
Monikulttuurisuudesta ei kuitenkaan voi puhua, sillä kulttuuriselta viitekehykseltään HSM edustaa puhtaasti amerikkalaista varhaisteineille suunnattua viihdekulttuuria.
Tarinan perusasetelma on vanha kunnon Romeo ja Julia. Heidät toisistaan erottavat heimorajat kulkevat tällä kertaa harrastuksissa ja kiinnostuksen suuntautumisessa. Kun toinen on koriskingi ja toinen kaikkien aineiden hikipinko, niin miten maailmat voisivat kohdata?
Musiikki yhdistää kuitenkin suloiset nuoret, ja kunhan ryhmäidentiteetin rajoitukset saadaan ylitettyä, saa romantiikka kukkia täysillä.
Toinen klassikko, joka High School Musicalista tulee etsimättä mieleen, on 1980-luvun nuorison tv- ja elokuvasuosikki Fame, jossa taidelukion porukka tanssi, lauloi ja musisoi.
Demokratia on edennyt. Nyt sitä tapahtuu ihan tavallisessa lukiossa ja jopa sen sisäisiä rajoja urheilu-, tiede- ja show-porukoiden kesken koetellaan.
Ensi-illan nuoret Gabriella ja Troy eli Yasmine Yamajako ja Jukka Nylund (toisessa miehityksessä Reetta Korhonen ja Jon-Jon Geitel) laulavat aivan häikäisevästi ja ovat rooleissaan muutenkin viehättävää katsottavaa.
Kaiken kaikkiaan miehityksestä löytyy huikeata yksilöllistä osaamista, joka myös pääsee Peter Pihlströmin koreografiassa ja Marco Bjurströmin ohjauksessa hyvin esiin. Heikkoja lenkkejä ei ketjussa ole.
Henkilöhahmot ovat läpeensä tyypiteltyjä, mikä sopii musikaalin rakenteeseen hyvin.
Jarkko Valtee on puvustanut hahmot selkeisiin ryhmätunnusmerkkeihin: korisjoukkueen pojat rennon urheilullisesti, hiphopparit ylisuuriin maastokuoseihin, hikarioppilaat tasaisen harmaisiin, mutta silti hauskannäköisiin vaatteisiin.
Joukkokohtauksissa se toimii hienosti tuottaen näyttämölle esiintyjien liike-energian lisäksi värien liikettä, erottumisesta sekoittumiseen.
Pahispari, kaksoset Sharpay ja Ryan (ensi-illassa Jennie Strobacka ja Samuel Harjanne, toisessa miehityksessä Anna Laulumaa ja Sasu Junkkari) erottuvat muusta joukosta paitsi glittervaatteillaan myös asettumalla aina erilleen ja muita vastaan.
He ovat ainoat, jotka tarinassa ovat yksin vaikka ovatkin aina kaksin. Yhteisöllisyydestä ja kavereista on siis kyse.
Tyyppigalleria tuo mieleen animaatiot, mikä onkin Disney-tuotannon kohdalla luonteva yhteys. Epämiellyttävämpi kokemus on se, että myös esityksen puheilmaisu muistuttaa dubatuista piirretyistä, joissa suomenkielinen puhe on mitoitettu tyylitellyn englanninkielisen alkuperäisäänen mittoihin, sointiin ja sävelkulkuihin.
Seurauksena on yhtä paljon nieltyjä kuin puhuttuja tavuja ja villejä loppukiekaisuja.
Liekö syynä se, että useampikin esiintyjäjoukosta on tehnyt piirrettyjen jälkiäänityksiä vai se, että 1980- ja 1990-luvun lopun lapsilla on ollut usein video lapsenvahtina.
Joka tapauksessa ikävä tulee kunnollisesti artikuloitua näyttämöpuhetta.
Tätä tarvetta onneksi täyttää ihana Antti Lang, joka kouluradion juontajana päästelee monipuolisesti äänijänteistön täydeltä.