Arvio: Rock´n´Roll
VALLANKUMOUSYRITYKSIÄ PILVESSÄ
Helsingin Kaupunginteatteri kuvaa nuorisoliikehdintää Tshekissä ja Englannissa
1960-luvun nuorisoliikehdintä on noussut kulttimaineeseen. Juuri nyt on kulunut tasan 40 vuotta Pariisin opiskelijamielenosoituksista, Prahan keväästä, Vanhan valtauksesta Helsingissä.
Varsinkin USA:ssa mutta myös Länsi-Euroopassa ”vapautumista” merkitsemään nousi muun paheksuntaa herättäneen muodin rinnalla huumekulttuuri. Jos ei ollut kiva olla pilvessä tai piikittää, piti hörhöillä vähintäänkin puheissa.
Yhteiskuntahistoriallisesti erityisen mielenkiintoiseksi tuon ajan ilmiöt tekee se, että ajatuksellisen vapauden tuulet yltivät myös itäeurooppalaisen sosialismin maihin. Muodotkin olivat samat: psykedeliaa, hippiliikettä, massakonsertteja, rokkia, pilveä.
Kahden piirin kasvatti
Helsingin kaupunginteatterin puhenäytelmä Rock’n’Roll (2006) onnistuu johdattamaan kiinnostavasti ja älykkäästikin noihin kiehuviin vuosiin.
Tom Stoppard syntyi Tshekeissä vuonna 1937 nimenään Tomáš Straussler. Perhe muutti kuitenkin jo ennen sotia maasta ja tshekkiläinen äiti meni naimisiin englantilaisen kanssa. Niinpä Tom on varttunut nuoruusvuosien mielenkiintoisten tapahtumien keskellä kaksikielisenä ja -kulttuurisena.
Rock’n’Rollin henkilökohtaloiden taustat ulottuvat Prahan keväästä vuonna 1968 aina Tshekkoslovakian samettivallankumouksen jälkeiseen aikaan 1990-luvulle.
Näytelmän Max (Kari Heiskanen) on Cambridgen yliopiston vasemmistoradikaali professori, joka on ylpeä sosialismin saavutuksista. Hänen oppilaansa ja oppipoikansa on tshekkiläinen Jan (Santeri Kinnunen), Marxin ja rock’n’rollin lapsi, jolle levykokoelma on arvokkaampi kuin ihmissuhteet.
Kun vielä lisätään, että Maxin puoliso Eleanore (Heidi Herala) on klassiseen runouteen erikoistunut kielitieteilijä, niin näytelmän katsoja ei voi välttyä sukeltamassa älykkäiden keskustelujen ja väittelyjen pariin.
Uusi muuri
Näytelmän aihe ja tarina on henkilökohtaisesti tärkeä paitsi käsikirjoittaja Stoppardille myös ohjaaja Kari Rentolalle. Hän kertoo teatterin lehdistömateriaaleissa luopuneensa Cantores Minores -poikakuoron pääsykokeista saadakseen pitää ”naurettavan, pitkän tukkansa”.
Tekijöille läheinen aaltopituus nostattaa näytelmän toteutukseen katsojan kannalta kylmyyttä, etäisyyttä. Kari Heiskasen syvällinen pohdiskelu on onneksi toteutettu vahvasti ja kunnioittavan koomisesti, lokakuun vallankumouksen kanssa samaan tahtiin vanhenevan Maxin analyyseinä eurokommunismista ja euroekoilusta.
Kaupunginteatteri toki tekee ”suomalaista teatteria”, mutta suomalainen ajankuva unohtuu. Vain yhdessä lauseessa mainitaan, että myös meillä kommunistit arvostelivat Varsovan liittoa elokuun 1968 jälkeen. Todellisuudessahan Tshekkoslovakian tapahtumat vaikuttivat oleellisesti Suomen kommunistien jakautumiseen eli Varsovan liittoa myös puolustettiin voimakkaasti.
Näyttämötulkinnan valinnoista johtuen Pink Floyd -bändin perustajajäsen Syd ja Plastic People of the Universe -yhtye nousevat perusteettoman jumalaisiksi. Tarinasta tuleekin katsaus populaarimusiikin kehitykseen, minkä taustalla illuusio yhteiskunnan muuttamisesta kummittelee.
Pekka Korpiniityn lavastuksen peruselementit, punatiilistä ladotut tasot alkavat kauniissa loppukuvassa rakentua muuriksi, uudeksi tiilimuuriksi vuonna 1989 puretun Berliinin muurin tilalle.
Keskitytäänkö siinä rakentamaan yhdessä uutta yhteiskuntaa vai uutta muuria eri asemassa olevien ryhmien välille nyky-yhteiskunnassa?