Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Rock´n´Roll

Janne Villa – Kirkko ja kaupunki – 01.10.2008

ROCK – UNELMA RAJATTOMASTA VAPAUDESTA

Rock on rajoittavat kahleet räjäyttävää elämänvoimaa, jota kuolemanvietti varjostaa.

”Rakkauden kesä” 1967, Euroopan ”hullu vuosi” 1968. Neljä vuosikymmentä sitten meidän nykynuorten kollegat elivät hillitöntä henkistä murrosta, jonka merkkejä nyt muistellaan. Rock, rytmi, rakkaus -konsertissa Taiteiden yössä yli 30000 kuulijaa nautti vuoden 1968 hienoista hiteistä.

Prahan kevät 1968 murskaa kuvitelmat kommunismin autuaaksi tekevästä voimasta Kaupunginteatterin uutuusnäytelmässä Rock’n’roll. Rock edustaa niin tsekki- kuin länsinuorille länsimaista vapautta; vastavoimaa vanhemmille, Systeemille ja muille miehittäjille. Kaikki on kyseenalaistettava, kuten kapinalliseen nuoruuteen kuuluu.

Rokkarit, taiteilijat, hipit ja yhteiskunnalliset aktivistit rakentelivat 60-luvulla utopioita paremmasta tai edes hauskemmasta maailmasta. Moni halusi vapautua ahtaaksi koetusta seksuaalimoraalista, kapitalismista ja kristinuskosta. Rockilla oli tässä vapaustaistelussa paljon säestäjää suurempi rooli. Se ei merkinnyt vain yhden sukupolven soundtrackia. Musiikin kautta luotiin käsitystä Uuden ajan nuorisosta, muoteineen ja epäsovinnaisine elämänmuotoineen.

Rock on vapautumisen ääni, joka syntyy tanssiin lähtevän lantion irtautuessa tönkkösuolatun pökkelöruumiin lainalaisuuksista ja mielen liikahtaessa vapaaksi auktoriteettien alta. Musiikin rytmi kanavoi sitä samaa viettienergiaa, joka vetää tikanpojat puuhun.

Hullut, lyhyet tähdenlenno

Rauhan ja rakkauden kukkaisaate kohtasi äkisti yhtä karut realiteetit kuin tsekkien ”ihmiskasvoinen sosialismi”. Beatles ja hippiliike hajosivat. Tajuntaansa kemiallisesti laajentaneet huippurokkarit heittivät henkensä: Jimi Hendrix (1942–1970), Janis Joplin (1943–1970), Jim Morrison (1943–1971)… Rockin kuningas, lanteiden keinunnassa yhä eläväElvi (1935–1977) hoippui koomaa lähentelevässä lääketokkurassa.

Kaupunginteatterin Rock’n’rollissa vilahtelee legendaarinen Syd Barrett (1946–2006), joka oli keskeinen tekijä Pink Floydin ensi levyillä. Näytelmän 15 laulusta kolmasosa on psykedeelisen rockin taitureilta.

LSD:tä runsain mitoin nauttinut Barrett jäi jo reilu parikymppisenä tripille, jolta ei palannut. Pink Floyd omisti mielenterveytensä menettäneelle nuorukaiselle mestariteoksensa Wish You Were Here (1975). Levytyssessioon liittyi samankaltainen yllätys kuin Ylösnousseen ja opetuslasten mystiseen kohtaamiseen Emmauksen tiellä (Luuk. 24). Juuri kun bändi levytti seonneesta kaveristaan kertovaa laulua Shine On You Crazy Diamond, studioon hiippaili turvonnut ja kaikki karvansa pois ajanut kummajainen. Soittajat eivät enää tunnistaneet vuosien takaista toveriaan. He purskahtivat itkuun.

Epäpyhälle Sex & Drugs & Rock’n’roll -kolminaisuudelle kumartavien laulujen lunnaat tylsyttävät terää rock-romantisoinnilta. Olin kerran tutkimusmatkalla skotlantilaisten narkomaanien kommuunissa. Hämärän asuntoauton sakeaan ilmaan sekoittui muutakin kuin suitsukkeita. Psykedeelistä pakoa pahasta maailmasta kuvaavaa Wish You Were Here -levyä soitettiin kerta toisensa jälkeen

Vapautuminen Systeemistä oli onnistunut. Rock soi päivät ja illat pitkät. Mutta huumeita vetävien vanhempien likaiset lapset ja imeväiset kitisivät jatkuvasti.

Vapaus on suuri vankila

Rock-asenne elää niin kauan kuin nuoria on. Mutta nuoret rokkarin ja kristityn aihiot joutuvat ehkä Emmauksen teillään miettimään, miten rock-ihanteet suhtautuvat kristillisiin arvoihin. Kuinka kahleistaan ulos räjähtävän elämänvoiman ilmaisu – rock-unelma rajattomasta vapaudesta – on yhdistettävissä ”kristityn vapauteen”?

Kaipuun, levottomuuden ja henkisen etsinnän suhteen sekä rock että kristinusko avaavat eteen huikaisevan kiinnostavat etsikkoajat. Rockin tarjoamassa – turhan usein hedonistisia tai itsetuhoisia muotoja saavassa – ”vapautumisessa” ja kristinuskon lupaamassa sisäisessä vapaudessa on myös vaivalloisesti yhteen sovitettavia elementtejä.

Kristinuskon käsitykset kuoleman voittamisesta ja hyvän elämän edellytyksistä tähtäävät toiseen suuntaan kuin rock-elämään kliseisesti liittyvä kuolemanvietillä leikittely: ”Kuole nuorena ja jätä kaunis ruumis!”. ”On parempi palaa nopeasti kuin hiipua hiljalleen…”

Janis Joplin lauloi siitä, miten vapaus-sana on vain toinen tapa ilmaista, ettei ole enää mitään menetettävää. ”Vapaus on suuri vankila”, vahvisti Pelle Miljoona. Siinsikö idoliemme silmissä ”vapaus jostakin” vai ”vapaus johonkin”?