Arvio: Rebecca
”What was the secret of Manderley?”
Näin luki katujen varsilla julisteissa vuonna 1940, kun Alfred Hitchcockin jännityselokuva Rebecca sai ensi-iltansa.
Kyseessä oli herran ensimmäinen Hollywood-elokuva, ja se voitti parhaan elokuvan Oscarin. Filmi perustui Hitchcockin maannaisen, kirjailija Daphne du Maurierin kaksi vuotta aikaisemmin julkaisemaan saman nimiseen romaaniin. Dame sijoitti tarinan rakastamaansa Cornwalliin, jossa hän itse asui ja kirjoitti. Romaanissa Manderley on siellä oleva kartano.
Nyt kirjasta ja elokuvasta on tehty kansainvälinen menestysmusikaali, joka esitetään kohta myös Helsingin Kaupunginteatterissa suomalaisnäyttelijöiden voimin. Melodraaman ensi-ilta suurella näyttämöllä on 28. elokuuta.
Musikaalissa on se jännä piirre, että nimessä mainittu Rebecca ei esiinny näyttämöllä kertaakaan. Hän on sankarin nuorena kuollut edellinen kaunotarvaimo, jonka täydellisyyteen uusi nuorikko itseään vertaa.
Kyseessä on puhdasverinen goottilainen tarina. Romantiikkaa ja jännitystä sekoittavat viihderomaanit olivat amerikkalaisten kotirouvien suosituinta lukemista vielä viime vuosituhannella. Mikä sitten tekee Rebeccan tarinasta goottilaisen? No, siitä löytyy kaikki keskeiset tunnuspiirteet: synkkä, salaperäinen kartano; kielletty huone; nuori, kaunis ja naiivi sankaritar; sekä kokeneempi, komea ja varakas sankari. Puolisoaan vanhemman sankarin menneisyys on hieman hämärä, ja hän saa sankarittaren sydämen tykyttämään sekä rakkaudesta että pelosta. Kuin suoraan Grimmin veljesten Siniparta-sadusta!