Arvio: Rebecca
TÄYDELLINEN VAIMO KOHTAA KROKOTIILIN
Syksyn suurteos Rebecca on ehta melodraama
Aateliskartano Manderleyhyn talutetaan nuorikko, Sanna Majurin esittämä ”Minä”, jonka nimeä ei kerrota edes alkuperäisessä Daphne du Maurierin vuoden 1938 romaanissa. Nuorikko saa välittömästi silmilleen kartanon emännöitsijän rouva Danversin (Sari Ann Moilanen).
Edellinen vaimo ja kartanon valtiatar Rebecca on jo vainaa, mutta kosketti eläessään niin vahvasti ihmisiä, että hänen henkensä leijuu yhä kaikkialla. Kuollutta Rebeccaa palvova emännöitsijä osoittautuu melkoiseksi krokotiiliksi, joka pyyhkii lattioita hennolla nuorikolla. Uuden rouvan olisi näytettävä kaapin paikka, mutta voimat eivät tahdo riittää.
Kahden naisen välinen valtataistelu loistavine lauluesityksineen on esityksen toimivinta antia. Kulisseissa lepattaa Rebeccan haamu häijyn emännöitsijän tulitukena, joten puhdassydämisen ja pyyteettömässä rakkaudessa marinoidun nuorikon haaste tuntuu ylivoimaiselta.
Menneisyyden riivaamasta, nahjusmaisesta aviomiehestä Maximista (Kari Arffman) ei ole vaimolleen apua. Romaanissa Maxim on Rebeccan murhaaja, ja Alfred Hitchcockin trillerissäkin (1940) epäilyttävä Siniparta, mutta Kaupunginteatterin tunnemyrskyissä hiuksiaan repivä, salmiakkikuvioisia ruskeita slipovereita harrastava aristokraatti ei kauhistuta.
Synkän Manderleyn karmiva salaisuus on meren kuohuihin kadonneen Rebeccan kohtalo. Mitä hänelle tapahtui, ja miksi? Menneisyys ei suostu jäämään hautaansa, vaan vaatii lunastuksekseen täydellisen tuhon.
Rebecca on harvinainen musikaali, koska siinä on oikea juoni. Lauluesityksiä on useita kymmeniä ja ne kuljettavat tarinaa. Elävä orkesteri ja kuoro pauhaavat dramaattisen tarinan ansaitsemalla voimalla.
Yli kaksi- ja puolituntinen esitys lunastaa lupauksensa. Kaupunginteatterin suurelta näyttämöltä kaduille hajaantunut ensi-iltayleisö mylvähteli Rebecca-teemaa kuin virkistävältä keitaalta viidakon varjoihin palaava norsulauma.