Arvio: Rebecca
SUURTEN TUNTEIDEN KARTANO
Rebecca-musikaalissa on kaksi suurta kantavaa musiikillista teemaa. On tapahtumapaikkaa luonnehtiva Manderley-teema, joka kehystää esityksen, ja on nimen mukainen Rebecca-teema, jonka myrskyisän pauhun varaan rakentuu suurin osa tarinankerronnan jännitteestä.
Musiikki maalaa iskelmän suurella paatoksella.
Rebeccan tekstistä vastaa saksalainen Michael Kuntze ja musiikista unkarilaissyntyinen Sylvester Levay. Kantaesitys oli Wienissä, kuten myös parivaljakon edellisen suurmenestyksen Elisabethin, jonka Suomessa esitti Turun Kaupunginteatteri.
Eurooppalaisuus heijastuu Rebeccassa korkeintaan tapahtumaympäristöissä. Rakenteeltaan ja henkilöhahmojen tyypittelyltään se on samaa perhettä viime vuosikymmenien angloamerikkalaisen musikaalin kanssa.
Ennen omaa musikaalituotantoaan Kuntze kunnostautuikin englanninkielisten musikaalien saksantajana. Levay puolestaan on työskennellyt vuosikymmeniä Hollywoodissa elokuva- ja tv-musiikin parissa.
Nykymusikaaliin tarvitaan romanttisen parin lisäksi sykähdyttävä vastavoima, joukkokohtauksia, joihin voi rakentaa kuoro-osuuksia, sekä muutama keventävä koominen hahmo ja ehdottomasti näyttävät puitteet.
Daphne du Maurierin romaani tarjoaa kaikkea tätä.
Musikaalin päähenkilö on Sanna Majurin osuvasti näyttelemä nuori nainen, joka päätyy nuorikoksi Manderleyn kartanoon.
Majuri ja hänen vastavoimansa, rouva Danvers eli Sari Ann Moilanen muodostavat täydellisen vastinparin niin ulkonaisesti kuin äänellisestikin. Vaalea, hento naapurintyttö ja tumma, dramaattinen vallankäyttäjä kohtaavat tasaväkisinä. Lämmin, todellisuudentajuinen ja dekadentti, seksuaalinen; tämän kovin tutun asetelman varassa lepää Rebeccan maailmojen välinen taisto.
Pukusuunnittelija Sari Salmela on korostanut päähenkilön maanläheisyyttä varioimalla vaatetuksessa murrettuja punaisen sävyjä, kunnes tämä valtasuhteen käännekohdassa valtaa omakseen myös Rebeccalle omistetun itsevarman fuksianpunaisen.
Naisille omistetussa melodraamassa Kari Arfmannin tehtävä miespääosassa on epäkiitollinen. Arffman satsaa paljon tunteiden ilmaisuun, mutta pidättyvämpi esittämistapa saattaisi viedä karismaattisempaan lopputulokseen. Myöskään Liisa Ryömän suomennos ei juuri tarjoa apuja Maximin rytmisesti vaihteleviin lauluihin, vaikka muuten legatolinjoille rakentuvat suuret soolot soivatkin sanoituksiltaan hienosti.
Heikoimmin Rebeccassa toimii koominen kevennys. Ei suinkaan toteutuksen puolesta, sillä Riitta Havukaisen amerikkalaisnousukasta katselee ja kuuntelee riemastuneena, samoin toista äärimmilleen karrikoitua henkilöä Antti Timosen Jack Favellia.
Melodraama ei kuitenkaan oikein tahdo kestää comic relief -purkauksia.