Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Rebecca

Pirjo Puukko – Hämeen Sanomat – 02.09.2008

VAHVOJEN NAISTEN REBECCA

Hitchcockin Oscar-palkittu elokuva Rebecca lienee tutuin versio Daphne du Maurierin samannimiseen tekstiin pohjautuvista esityksistä. Kunze – Levay -työparin musikaaliversio valloittaa nyt Helsingin Kaupunginteatterin näyttämön.

Melodramaattinen tarina leskeksi jääneestä Maxim de Winteristä, jonka jumalaisen kaunis Rebecca-vaimo on kuollut mystisesti ja joka nai Monte Carlossa tapaamansa vaatimattoman seuraneidin, pitää jännitystä yllä loppuratkaisuun asti.

Kurt Nuotion ohjaamassa esityksessä Rebecca tanssii haamuna tapahtumien taustalla. Ukkosmyrskyt , vellova meri ja vahvat valaistukselliset elementit piirittävät vasta-avioitunutta nuorta paria; menneisyys ei tahdo päästää otteestaan.

Levayn säveltämä musiikki on korviin tarttuvaa ja Liisa Ryömän suomennokset hienosti riimiteltyjä. Nimimelodia Rebecca jää taatusti mieleen.

Taiturillista laulu

Musikaalin alku on rakenteellisesti hieman raskas valtavine lavastussiirtoineen, kun nykyhetkestä siirrytään päivään, josta kaikki alkoi.

Monte Carloon asettunut seurapiiri pyörii parinvaihtoineen sujuvasti. Riitta Havukaisen riemastuttavasti esittämä newyorkitar, rouva van Hopper, hyppyyttää seuraneitiään (Sanna Majuri) ja hotellinsa palvelusväkeä.

Koko seurapiirin yllätykseksi haviteltu leskimies de Winter (Kari Arffman) ihastuukin van Hopperin seuraneitiin ja jo kohta tämä suuntaa nuorikkona kohti de Winterin Manderley-kartanoa.

Majurin ja Arffmanin esittämä pääpari on varsin arkinen muuhun, jopa vahvasti tyypiteltyyn väkeen verrattuna. Asetelma on omiaan nostamaan jokapäiväisen läsnäolon, hiljaisen luottamuksen ja syvän rakkauden teemaa ympärillä vellovan intohimon, pahuuden ja juonittelun rinnalla.

Manderleyn kartanon taloudenhoitaja Rouva Danvers on tiukasti täysmustaan pukeutuneena kuin kaikkien satujen paha noita. Sari Ann Moilanen vie rooliaan Rebeccan muistoa sairaalloisesti vaalivana naisena upeasti.

Majuri ja Moilanen muodostavat vastaparin, jonka välillä taistelua käydään. Majurin ja Moilasen duetot ovat kuin kaksintaisteluja, joissa kummallakin on vain eri aseet. Taidollisesti laulut ovat kohdallaan.

Majurin minä-kertoja kasvaa esityksen edetessä pelokkaasta nuorikosta paikkansa tiedostavaksi naiseksi.

Näyttämö on väliin täynnä kaikkea, väliin vain riisuttu pilvitaivas. Lavastus kertoo tarinaa mielen tasolla.

Joukkokohtausten kuoro-osuudet soivat komeasti ja väki liikkuu luontevasti, niin kuin kelpo musikaalissa kuuluukin.

Vaikka Rebeccan musikaaliversio vetää joutuisan juonivedon tarinasta, pysyy katsoja kuitenkin mukana.