Arvio: Rebecca
Jännityselokuvasta teatterinäyttämölle
KUUMAT PAIKAT
Syksyn suurmusikaali Rebecca tuo toimintaelokuvien tehokeinot Helsingin Kaupunginteatterin näyttämölle. Efektien tuottaminen teatterilavalle on samanlaista kuin elokuvaan – vain vaikeampaa, koska homman pitää mennä putkeen joka ilta. Uusintaoton mahdollisuutta ei ole.
Rebecca on tuore ja omintakeinen teos maailmaa kiertävien angloamerikkalaisten klassikkomusikaalien joukossa. Alfred Hitchcockin Oscar-palkitusta jännityselokuvasta tuttu tarina sai kantaesityksensä musikaalina Wienissä vain pari vuotta sitten. Suomen versio on siis vasta toinen, joten painolastiksi ei ole ehtinyt kasautua yleisön ennakko-odotuksia siitä, millainen show’n tulisi olla.
Äänisuunnittelukin käynnistyi harvinaisen puhtaalta pöydältä. Visuaalisesti tyrmäävä musikaali tarjoaa uuden äänikaluston ansiosta herkkua myös korville.
Rebeccan äänisuunnittelijat Eradj Nazimov ja Seppo ”Sepi” Myllyrinne työskentelevät näköalapaikalla salin äänitarkkaamossa, josta havaitsee hyvin kaiken mitä esityksessä tapahtuu. Alusta asti suurhankkeessa mukana ollut kaksikko on pohtinut ohjaajan kanssa musikaalin äänimaailmoja, ja lähtenyt toteuttamaan niitä tuorein ajatuksin ja välinein. Palavereista on edetty tehosteäänien rakenteluun ja pala palalta 1920-luvun aavemainen kartanomiljöö lavasteineen, pukuineen, orkestereineen ja kaiuttimineen on alkanut hahmottua Kaupunginteatterin näyttämölle.
Äänikuvaan on haettu vahvaa syvyysvaikutelmaa ja kolmiulotteisuutta. Suunnittelufilosofiansa mukaan Nazimov ja Myllyrinne haluavat välttää pistemäisiä äänilähteitä ja luoda mieluummin äänikenttiä jotka ”hengittävät samaan tahtiin”.
Pääosassa näyttelijä
Musikaaliksi Rebecca tarjoaa niukasti iloista tanssia ja laulua, mutta jännitystä sitäkin enemmän – lopussa näyttämö roihuaa liekeissä. Taustalla kummittelee tietysti Hitchcockin perintö.
”Musiikki on jylhää goottimeininkiä. Välillä soi pienesti ja sitten mennään että puntit lepattavat”, Myllyrinne lupaa.
Kaupunginteatterin äänentoistokalusto uusittiin Rebeccaa varten, ja nyt katsomossa soi entistä uljaammin.
”Ei kuitenkaan ole tarkoituksena hakea lujempaa ääntä, vaan isompaa ääntä. Siinä on suuri ero”, Nazimov huomauttaa.
Nazimov miksaa yli 30-henkisen näyttelijäensemblen langattomia mikrofoneja ja Myllyrinne 18-miehistä orkesteria. Monimutkainen kokonaisuus pysyy kahden korvaparin ja neljän käden hallittavissa, kunhan miksauspöytiin ja laiteräkkeihin ohjelmoidaan ennalta jokaiseen kohtaukseen sopivat asetukset. Kolmas äänimies avustaa näyttelijöitä mikrofonien kanssa sivunäyttämöllä.
Nazimov ja Myllyrinne muistuttavat korkealaatuisen musiikkiteatterin ykkösssäännöstä: on tärkeää tietää näyttelijöiden asemat lavalla, jotta kaiutinjärjestelmää osataan dynaamisesti viivästää, taajuuskorjata ja kaiuttaa. Näin puhe ja laulu kuulostaa aina tulevan näyttelijän suusta – ei kaiuttimista.
Leffaa lavalle
Myllyrinne on palannut musikaalikeikalle Kaupunginteatteriin pitkästä aikaa, edellisestä vedosta on toistakymmentä vuotta. Paljastuu että työparilla on yhteinen historia, kun miehet innostuvat muistelemaan viime vuosikymmenen alkupuolen ”vakoiluretkiä” Lontooseen – West Endin teattereihin ja muun muassa Autograph-äänifimaan, joka tunnetaan nykyään musikaaliäänen laadun takeena Catseista Leijonakuninkaaseen.
Noilla retkillä omaksutun ääniestetiikan nimiin yhä vannova kaksikko pyrkii luonnolliseen ja lämpimään soundiin, ja suosii äänisuunnittelussa yksinkertaisen tyylikkäitä ratkaisuja.
Nazimov harppaa muisteloista nykyhetkeen ja kertoo käyneensä taas hiljan Lontoossa kuulostelemassa maailman menoa.
”Digitaalimaailmaan näköjään mennään. Cadac-tiskit ovat hävinneet monesta paikasta – mutta äänikioskit ovat silti jopa isompia, koska ne ovat nyt niin täynnä muuta koneistoa”, Nazimov ihmettelee.
Musikaaliäänen nykytrendeihin Nazimov suhtautuu varauksella. Lämmin perussoundi tuntuu West Endissäkin olevan hukassa.
”Uusissa jutuissa on paljon keinotekoisempi soundi efekteineen ja surroundeineen. Puhutaan isoista kompromisseista, jos hylätään sellaisia perusasioita kuten että fokuksen pitää olla näyttämöllä, tai että äänen lokalisointi on hallussa.”
”Ihmisillähän on nykyään leffateatterit kotonakin, siksi varmaan yleisönkin odotukset teatterin kuulokuvasta ovat korkeat, täällä pitäisi tömähtää vielä paremmin”, Myllyrinne tarttuu Nazimovin pohdintaan. ”Väki tulee hakemaan teatteristakin elokuvamaista rytinää ja uusia temppuja.”
Valomiehestä palomieheksi
Äänentoiston tavoin myös visuaalisten erikoistehosteiden trendi teatterimaailmassa kulkee elokuvailmaisun suuntaan – yleisö odottaa näkevänsä elävänä näyttämöllä toimintaleffoista tuttuja trikkejä, lentämisiä ja räjähdyksiä.
Erikoistehosteita Kaupunginteatteriin loihtiva Markku ”Make” Ahonen tuikkaa Rebecca-musikaalissa näyttämön tuleen. Valomiehenä aloittanut Ahonen on vuosien varrella keskittynyt erityisesti pyrotekniikkaan. Rebeccan tulipalokohtaus on mittakaavaltaan Suomen oloissa poikkeuksellinen.
Ylipäätään suomalaisen Rebecca-version visuaalisissa ratkaisuissa oli jo alun perin rima korkealla. Ahosen mukaan suunnittelutyöryhmässä oltiin yhtä mieltä, ettei lähdetä latistamaan thrilleri-musikaalin kohokohtaa millään liekkivideoilla, vaan käytetään oikeaa tulta ja niin paljon että syntyy aito vaaran tuntu.
Isoin ratkaistava pulma syntyykin siitä, ettei käsinkosketeltava ”vaaran tuntu” saisi oikeasti tuottaa riskiä esiintyjille, tekniikalle tai katsojille. Vaivalloisin työ Ahoselle Rebeccan erikoistehosteiden suunnittelussa olikin tulitehosteiden käytön laillisuuspohjan selvittely viranomaisten kanssa.
”Varsinkin nestekaasuilla toimivissa polttimoissa on tosi tarkat säädökset ja pykälät. Letkujen, liittimien, sytyttimien, venttiilien – kaikkien pitää olla normien mukaiset”, Ahonen luettelee.
Kolme teetä
Ahosella on työssään kolmen kohdan ohjenuora: turvallisuus, toimivuus ja taiteellisuus. Järjestys on tämä, kun leikitään tulen ja ammuksien kanssa.
Lavastajan kanssa piti aluksi varmistaa, että kulissien kriittiset paikat on palosuojattu. Myös Molton-kankaita piti uusia suojakäsitellyiksi. Vanhat pölyiset teatteriverhot olisivat paloriski nousevan kuumuuden vuoksi.
Musikaalin iso kartanonpolttokohtaus asettaa vaatimuksia lavastuksen lisäksi liekkien keskellä liikkuvien näyttelijöiden puvustukselle. Kohtauksessa esiintyvien näyttelijöiden vaatteet on palosuojattu, ja pahimpaan pätsiin joutuvien asujen on lisäksi oltava villaa.
”Villa on aine, joka palaa erittäin huonosti, ja puuvillakin on aika hyvä. Keinokuitua ei saa olla päällä missään tapauksessa, sehän voi leimahtaa tai sulaa ihoon kiinni.”
Silmä kovana
Pyrotehosteet suunnitellut Ahonen myös ajaa efektit esityksissä itse. Hänen asemapaikkansa on lähellä näyttelijöitä mutta katsojien silmiltä piilossa. Mies roikkuu esityksessä näyttämöaukon rajoittimen takana, huterien tikkaiden päässä kolmannen kerroksen huoltotasanteella. Sieltä on esteetön näkymä lavalle.
Ahonen kauko-ohjaa tehosteita ja sytyttää tulipaloja MA-Lightingin pöydällä ja langattomalla pommiohjaimella. Tilanteet on ohjelmoitu pöytään, ja plarivihkoon on merkitty tarkat iskut milloin mikin tehoste liipaistaan. Ahonen kuulee iskut korvamonitorista, mutta tärkeämpää on silmällä seurata että kaikki sujuu lavalla niin kuin on harjoiteltu.
”Ei voi mennä sokkona iskujen mukaan. Jos maalataan piruja seinille niin aina voi mennä jotain pieleen, joku voi vaikka kaatua portaissa kun niissä on tulet päällä. Mutta tuommoiset minimoidaan kovalla harjoittelulla, mikä on kaiken A ja Ö. Kenellekään ei saa jäädä sellainen olo, että työskennellään riskirajoilla joka ilta.”
Iso musikaali voi pyöriä satakin kertaa, joten toistettavuus asettaa omia haasteitaan pyrotehosteiden suunnittelulle. Tehostekalusto pitää valmistaa niin, että se kestää kymmeniä esityksiä ja on helppo huoltaa. Repertuaariteatterissa kaiken täytyy olla myös kätevästi purettavissa ja pystytettävissä.
Trikkejä yhteispelillä
Viime vuosina ’special effects’-osastoa on marssitettu voimakkaasti näyttämölle – pyrotekniikasta lumi- ja tuulikoneisiin ja projisointitehosteisiin. Elokuvaan verrattuna elävän esityksen tehosteiden ja trikkien vaativuutta lisää sekin, ettei ole kameraa joka rajaisi katsojan näkökulmaa. Teatterissa huolehditaan valoilla ja muilla konsteilla siitä, ettei trikki falskaa.
Ahonen muistelee Rebeccaa edeltäviin hittimusikaaleihin tekemiään tehosteita. Producersissa paukkuivat kanuunat ja pistoolilla ammuttiin kirjan läpi. Kaunottareen ja Hirviöön loihdittiin taikuri Tatu Tynin kanssa näyttäviä katoamisia ja leijumisia.
”Esimerkiksi kun Hirviö muuttuu prinssiksi, vaihto maskataan nopealla äänettömällä savupilvellä ja välähdyksellä.”
Kun pyroefekteihin lisätään valot ja äänitehosteet sekä tietysti itse trikki, on illuusio täydellinen. Monen ihmisen yhteistyön pitää osua samalle silmänräpäykselle, jotta lopputulos toimii saumattomasti ja saa katsomossa leuat loksahtamaan.
”Kaikki harjoitellaan niin hyvin, että se osuu aina. Ei riitä että onnistuu nappiin toisinaan, joka ilta pitää pystyä antamaan katsojille sama kokemus.”
Ahonen summaa, että erikoistehosteiden teko teatteriin alkaa olla keinovalikoimiltaan samaa luokkaa kuin elokuva-alalla.
”Teatterissa kaikki on vain vaikeampaa, kun ei ole toista ottoa.”