Arvio: Myyrä
Myyrä
Kaupunginteatterin uutuus on riemukas revittely Jari Tervon romaanista. Milko Lehto on ohjannut spektaakkelin, jossa edes hautakivet eivät jää kääntämättä. Antti Litja on elämänsä roolissa karismaattisena, ironisena Kekkosena. Vastapelurina pärjää hienosti Rauno Ahonen.
Kun Kekkonen virtsaa vertauskuvallisesti oman kuvansa päälle, voin sanoa, että nyt olen nähnyt teatterissa melkein kaiken. Poliittisella satiirilla ja hämärällä logiikalla saattaa olla vielä valttikortteja taskussaan, joten rajana on vain mielikuvitus ja rohkeus. Kaupunginteatterin hurjasta revittelystä ei ainakaan rohkeutta puutu. Sami Keski-Vähälä on dramatisoinut Jari Tervon nerokkaan, trillerimäisen poliittisen satiirin, ja lavalle sen on ohjannut Milko Lehto. Rohkeudesta ja hurmaavasta röyhkeydestä kertoo se, että teoksessa on tiettyjä viittauksia Kansallisteatterin modernin klassikon käsitteeksi muodostuneeseen Smedsin Tuntemattomaan. Haasteeseen on vastattu.
Jari Tervon menestysromaani kertoo vallasta ja korruptiosta sodan jälkeisessä Suomessa. Teoksen ytimessä on rakas presidenttimme UKK. Sami Keski-Vähälä on dramatisoinut lavalle onnistuneesti romaanin ironisen ytimen. Etsitään myyrää, joka vuotaa tietoja vastustajan puolelle. Esityksessä on napakka isku: myyrä löytyy aivan odottamattomalta taholta. Nykyisinkin vitsaillaan iltapäivälehdissä ja tv:ssä poliitikkojen kustannuksella, mutta 1970-luvulla meininki oli hurjempaa: viina virtasi, kaikki epäilivät toisiaan ja jokaisesta oli ”mappi”, jopa henki saattoi mennä.
Markus Tsokkinen on rakentanut esitykseen varsin toimivan ja nerokkaan, monimielisen lavastuksen. Tamminiemi ei ole kukkulalla, vaan puolittain näyttämön alla, aivan katsojien edessä. Kekkonen heiluu omassa bunkkerissaan, kuin jaellen käskyjä haudasta asti. Näyttämöä halkovat kapeat kiskot tuovat mieleen Helsingin keskustan, mutta kiskoja pitkin kuljetaan myös Kremliin ja krematorioon.
Taustalla oleva nouseva ramppi on ladattu suomalaisen sisun symboleilla, polttopuilla, silti tarkkaan katsoen pölleistä alkaa erottua myös raatajia: puiden väleistä pilkistää saappaiden pohjia. Politiikassakin jotkut joutuvat aina pilkkopuiksi.
Petteri Pietiäisen valo- ja videosuunnittelu tehostaa tunnelmaa rankoin taustakuvin ja live-videoina. Milko Lehdon ohjauksen tyylilaji on hyvin moderni ja tahallisen härnäävä.
Esitys toimii vahvan voimakaksikon varassa. Toisaalla on Antti Litjan komeasti tulkitseman UKK ja toisaalla suojelupoliisin etsivää, Jura Karhua näyttelevä Rauno Ahonen. Esitys on täynnä mainioita kaksoisrooleja hengästymiseen asti, mutta Litja ja Ahonen ovat esityksen vastavetoinen magneetti.
Litja on erittäin uskottava ja vaikuttava timmikuntoisena, kärsimättömänä presidenttinä. Hän saa rooliin uskomatonta karismaa, jossa risteilevät vallanjano ja epäily. Tietty härskiyden ja herkkyyden yhdistelmä tekee Litjan Kekkosesta vangitsevan auktoriteetin. Kun Litja Kekkosena pohtii yksin näyttämöllä tekemiensä päätösten oikeudellisuutta ja taustalla soi Einojuhani Rautavaaran koskettava musiikki, niin ollaan todella suomalaisuuden ytimessä. Antero Mansikan suunnittelema äänimaailma on muutenkin toimiva ja kiinnostava.
Rauno Ahonen on tarinan näkökulmahenkilö. Hän antaa Litjalle hyvän vastavoiman takatukkaisena, vaimoaan pettävänä, vähän niljakkaana tutkijana, jonka sinisilmäisyys paljastuu vasta lopussa. Toki esityksessä on paljon muitakin hyviä roolihahmoja.
Matti Olavi Ranin on varsin uskottava nuorena Kekkosena itsensä Stalinin kynsissä. Todelliseksi look alikeksi maskeerattu Pertti Koivula on vaikuttava Stalin, juuri niin psykopaattinen, kuin isä aurinkoiselta voi odottaa. Seppo Maijala tekee mainion roolin pirullisena lähettiläs Stepana ja kulmakarvoistaan legendaariseksi tulleena Breznevinä. Vanhan presidentin dementiakin saa kierosta huumorista osansa.
Pihla Penttinen edustaa suojelupoliisin radikaalimpaa laitaa, hänen peiteasunsa on hauskasti kliseinen punk-univormu 1970-luvun tyyliin. Penttinen kuljettaa tarinaa eteenpäin kertoillen tapahtumapaikkoja ja vuosilukuja. Näin yleisö pysyy kärryillä. Sitä tarvitaan, sillä esityksen henkilögalleria on laaja ja roolien dubleerauksia paljon. Näistä mainittakoon, Seppo Halttusen ja Matti Rasilan jämäkästi esittämä Karhun veljeskaarti.
Aino Seppo näyttelee sekä Juran vaimoa että äitiä. Kiitettävän selkeässä käsiohjelmassa on sekaantumista torjuttu lisäämällä näyttelijöiden hahmogalleriaan myös kulloisenkin hahmon naamakuva.
Esitys on täynnä hulvattomia, rankkojakin kohtauksia, joissa taiteillaan hienon hienosti ärsyttämisen ja burleskin teatterin rajoilla. Näyttämöllä oleva uima-allaskin pääsee välillä oikeuksiinsa niin, että vesi roiskuu katsomoon asti. Kekkonen hiihtää ja Kekkonen kalastaa, mutta kuka pujottaakaan kalat Kekkosen onkeen?
Saksan neuvotteluissa Kekkonen mahtailee, kuinka Helsinki oli eräs niistä Euroopan pääkaupungeista, joita ei miehitetty toisessa maailmansodasta. Sen sijaan tirolilaisasuisen naisen viittomakielentulkkaus Kekkosen puheesta on varsin omaperäinen. Esityksessä piikitellään myös poliittisten piirien tuonaikaisesta alkoholinkäytöstä, joka hipoi hillittömyyden ja vaarallisuuden rajoja. On uskomatonta, miten tärkeistä asioista on neuvoteltu ja päätetty umpikännissä. Niinpä Kremlin porukkakin kuvataan sidottuina tippapulloihin, ja pulloissahan on tietenkin vodkaa. Elina Kolehmaisen puvustuksessa mittaillaan komeimman karvareuhkan korkeutta.
Myyrä on suomalaista, suomalaisia koskettavaa ja nerokkaan energistä teatteria. Hyytävyys yhdistyy hienosti anarkiaan ja huumoriin. Koko kuvasto ja gagit eivät edes aukea yhdellä katsomiskerralla. Lehdon juoksutuksessa Myyrä meinaa jopa sotkeutua omiin jalkoihinsa, mutta kuiville päästään silti.
Loppuratkaisun ja loppukuvan täyttävät monimielinen oivaltavuus; aikakausi päättyy Suomen lipulla verhoiltuun arkkuun, mutta silti Kekkonen virnistää ja myyränpyörä kulkee.
Jari Tervon huumorintajusta taas kertoo se, että ensi-iltakiitoksissa hän ei suinkaan tervehtinyt poskisuudelmin Kekkosta, vaan Stalinia.