Arvio: Myyrä
TEHTÄVÄÄNSÄ JA ISÄNMAATAAN SUUREMPI
Loistelias dramatisointi Jari Tervon romaanista
Silmiinpistävintä Helsingin Kaupunginteatterin Myyrässä on kolmituntisen spektaakkelin dramaturginen vahvuus ja kekseliäs näyttämöllepano.
Jari Tervon monumentaaliromaani on osapuilleen toivoton sovitettava, mutta Sami Keski-Vähälä on kerrassaan ihmeenomaisesti pystynyt selättämään lähdetekstin haasteet. Eikä Myyrän näyttämöversio edes ole alkuperäisromaanin best of –kooste, vaan itsenäinen taideteos, joka olemassaolollaan tekee kunniaa myös Tervolle.
Dramaturgi Keski-Vähälä ja ohjaaja Milko Lehto rakentavat kaupunginteatterin pienelle näyttömölle kokonaisen lähihistoriallisen todellisuuden, jossa edetään Haminan valleilta 1918 presidentti Kekkosen fiktiiviseen kuolemaan asti. Välillä käydään neuvostoliittolaisessa kivääritehtaassa ja Kremlissä, mutta pienen tilan ja yksinkertaisten lavasteiden oivaltavalla käytöllä vältetään tunne liian suuren materiaalin pakkaamisesta liian ahtaisiin puitteisiin.
Esityksen läpikäyvänä rakenteena toimivat ikääntyneen presidentin tulevat muistelmat sekä toistuvat painajaisunet, joihin tämä yöllisessä Tamminiemessä herää.
Harhanäyissä toistuvat muistot nuoresta miehestä johtamassa teloituskomppaniaa sekä kuulustelemassa punikkipäällikköä etsivän keskuspoliisin kammioissa. Vanhan ukkopresidentin mieleen palautuvat myös näkymät Stalinin hautajaisista, nöyryyttävistä YYA-neuvotteluista sekä neuvostokenraalien yrityksistä alistaa Suomi yhteisiin sotaharjoituksiin itänaapurin kanssa.
Hetkittäin lavalla nähdään kaksi eri-ikäistä Kekkosta eikä ratkaisu synnytä ollenkaan vaikutelmaa historianluennosta. Pikemminkin henkilökuva syvenee, roolihahmo muuttuu lihaksi.
MYYTTI JA METAFORA
Henkilökohtaisemmalla tasolla presidenttiä piinaa muuan Neuvostoliittoon loikanneen suomalaistytön kohtalo sekä isän huoli holtittomasta lehtolapsestaan, jonka kännipäinen toikkarointi virittää Myyrään myös viihdyttävän dekkarijuonen.
Tai henkilökohtainen ja henkilökohtainen. Viidettä kauttaan istuva presidentti manailee Tamminiemen työhuoneessa, kuinka omat ja valtakunnan asiat ovat kuuden vuosikymmenen aikana sekoittuneet. Mitään Urho Kekkosta ei enää ole olemassakaan, ja siksi Jari Tervon tekstikään ei puhu Kekkosesta, presidentistä vain.
Myyrän Kekkonen on symboli ja metafora. Suomihan se siinä kalastaa ja saunoo ja nappailee vodkamoukkuja itäisten vieraidensa kanssa – mies nimeltä Kekkonen on vain jonkinlainen Suomen ylle heitetty sumuverho, johon kansakunnan kohtalo voidaan näppärästi henkilöidä.
Ja silti näytelmä yrittää valaista nimenomaan yksilön elämäntarinaa ja kertoa kuinka yhdestä miehestä tuli itseään ja tehtäväänsä ja isänmaataan suurempi. Siinä Myyrä myös onnistuu.
Nuoren Kekkosen (Hannes Suominen) henkilökohtainen kärsimysnäytelmä teloituskomppanian hurmetöiden viimeistelijänä hahmottuu parilla vedolla selvästi. Keski-ikäisen presidentin (Matti Olavi Ranin) inhimillinen kauhu Moskovassa seinähullun Stalinin (Pertti Koivula) oikkujen todistajana viiltää sydäntä ja mieltä. Ja ukkopresidentin (Antti Litja) elämänpettymys, alati syvenevät sekavuustilat sekä ikävä edesmennyttä Sylvi-puolisoa satuttavat väistämättä myös Myyrän katsojaa.
KARIKATYYRIN TERAPEUTTINEN VAIKUTUS
Antti Litjan ikääntynyt Kekkonen dominoi näytelmän tekstiä ja jossain määrin myös esitystä. Litjan tulkinta on kaunis sekoitus päättäväisyyttä, miehistä uhoa ja traagista haurautta. Viimeisten päiviensä kompuroivasta Kekkosesta ei tehdä numeroa, mutta kerrotaan muutamilla vedoilla totuus.
Litjan Kekkonen miltei jättää varjoonsa Myyrän muut hienot roolihahmot ja niiden paikoitellen mestarilliset tulkinnat. Vain Pertti Koivulan raivoisa suoritus vallantäyteisenä ja ilmeisen mielisairaana Stalinina neuvotteluissa Kremlissä vie tilan Kekkoselta. Erityisen räjähtävä on Koivulan Stalin hirmuhallitsijan hautajaisissa, joita päivänsankari saapuu haudan takaa juhlistamaan Kekkosen painajaiskuviin.
Myyrän narratiivin osalta avainhahmo on Suojelupoliisin etsivä Jura Karhu (Rauno Ahonen), joka ujuttautuu presidentin lähipiiriin selvittämään onko tämä sittenkin neuvostovakoilija, myyrä. Karhun hahmo vaappuu jännittävästi epäilyn ja liehittelyn puolivälissä, hyvin inhimillisellä tavalla osaamatta valita puoltaan.
Brezhnevistä ja muista neuvostoviskaaleista ynnä kotoisesta Väyrysestä kaupunginteatterin Myyrä tekee silkkaa klovneriaa. Napakat karikatyyrit saavuttavat huippunsa, kun näyttämölle kirjaimellisesti kärrätään rivi politbyroon eläviä kuolleita, jotka vodkatippapullosta elinvoimaa imien solkkaavat tarkoituksetonta löpinää ystävyydestä ja ikuisesta rauhasta.
Noissa kohtauksissa on huomattavaa terapeuttista vaikutusta kaikille 1970-lukunsa eläneille ja neuvostopropagandan kollektiivisen aivopesuyrityksen kohteiksi joutuneille.