Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Paavo 1,5

Marja Kuparinen – Kirkko ja kaupunki – 03.12.2008

Miksi me nauramme Paavolle?

On mielenkiintoista peilata Paavo 1,5 -näytelmää Suomen nykytilanteeseen. Rekisteröidyssä parisuhteessa elävät puolisot ovat saamassa oikeuden perheen sisäiseen adoptioon. Halutaan turvata lapsen etu.

Michael Drukerin kirjoittamassa näytelmässä Jari (Jaakko Saariluoma) ja Martti (Eero Saarinen) saavat kokonaan vieraan adoptiolapsen. Vauvan sijasta taloon saapastelee 15-vuotias nuorisorikollinen Paavo (Petja Lähde).

Paavo osoittautuu perin ennakkoluuloiseksi. Vähitellen suhteet selvitetään, ja Jarin, Martin ja Paavon välille alkaa syntyä kiintymys. Jari ja Martti ovat kuin mikä hyvänsä pitkään yhdessä asunut pari. Pientä keskinäistä naputusta ja lämpöä riittää.

Homoseksuaalisuus on monelle jo niin arkipäivää, että tuntui vähän jälkijättöiseltä nauraa Paavon kauhistukselle, kun hän löytää Jarin ja Martin sohvalta sylityksin. Sen sijaan kannattaa miettiä, onko todella tärkeää, mitä sukupuolta lapsen vanhemmat ovat, jos he antavat tukea, lämpöä ja arvostusta. Paavon kohtalo on kulkenut laitoksesta toiseen.

On hyvä, että näyttämöillä nähdään homoja ja lesboja. Nyt olemme päässeet jo niin pitkälle, että homot on viihteellistetty, mutta se on vasta pieni irtiotto vaikenemisen perinnöstä. Maali häämöttää vasta sitten, kun katsojalle on samantekevää, käsitteleekö näytelmä homojen vai heteroiden elämää. Silloin katsoja tunnistaa vain ihmisen, joka tuntee ja kaipaa samoin kuin hän.

Homoennakkoluuloille nauramisen sijasta saattaisi jo olla aika järkyttyä yhteisistä ihmisenä elämisen ehdoista.