Arvio: Paavo 1,5
LEPSUILEVASTA TEKSTISTÄ VIIHDYTTÄVÄ TOTEUTUS
Oletetaan, että ruotsalaisen Mikael Drukerin kirjoittama Patrik 1,5 olisi nähnyt päivänvalon joskus 1980-luvun puolivälissä ja olisi tuoreeltaan suomennettu ja tuotu jollekin meikäläiselle näyttämölle. Taattua lööppikamaahan se olisi ollut.
”Homokomedia häkellyttää teatterissa!” ”Miespari adoptoi punkkaripojan kohunäytelmässä!” olisivat iltapäivälehtien myyntijulistaneet toitottaneet joka nurkalta. Yleisönosastot olisivat täyttyneet ”tällaistako pitää tukea veronmaksajien varoilla” -kommenteilla.
Druker kuitenkin kirjoitti näytelmänsä vasta seuraavan vuosikymmenen puolivälissä eräänlaiseksi kannanotoksi kotimaassaan tuolloin lämpimänä käyneeseen keskusteluun homoparien adoptio-oikeudesta.
Suomen lakiinhan ei vielä tuolloin ollut kirjattu edes samaa sukupuolta olevien parisuhteen rekisteröintiä. Adoptio-oikeudesta alettiin vääntää ”keskustelua” vasta tällä vuosikymmenellä.
Nyt kaikki on toisin. Homoseksuaalisuus on meilläkin arkipäiväistynyt asia – ja samalla myös viihteellistetty. Heitot tv-viihteen kiintiöhomoista alkavat olla reaalikamaa. Pinnalta katsoen Suomi on suvaitsevainen maa suhteessa sukupuolivähemmistöihin.
Siksi Drukerin näytelmän suomenkielinen versio Paavo 1,5 ei saa kulmia kohoamaan edes Alma Median hallituksen kokouksessa tai Oulun hiippakuntakokouksessa, oletusesimerkkejä sattumanvaraisesti viskelläkseni.
Se on oikeastaan sääli. Teatterille on aina hyvästä, että sen ympärillä käydään vähän sotaa. Paavo 1,5 on saanut jo useita toteutuksia suomalaisissa teatterissa, eikä korviini ole kantautunut edes pientä rähinää – edes Rovaniemen kaupunginteatterin suomenkielisen kantaesityksen tiimoilta neljä vuotta sitten.
Pilkkuvirheestä kaaoksen ainekset
Ehkä pääsyy siihen, että Paavo 1,5 ei herätä jyrkkiä reaktioita kansan keskuudessa, on näytelmätekstissä itsessään. Drukerin näytelmä on pohjimmiltaan lempeä komedia, ajoittain suorastaan lepsu.
Näytelmän lähtöasetelma tarjoaisi eväät reippaammallekin revittelylle. Liittoon rekisteröidyt elämänkumppanukset Martti ja Jari ovat päässeet mukaan kokeiluun, jossa testataan homoparien edellytyksiä adoptointiin ja niinpä he valmistautuvat vastaanottamaan puolitoistavuotiaan Paavo-piltin perheensä jäseneksi. Yllätys on iso, kun heidän kotiinsa pelmahtaa 15-vuotias homofobinen nuorkriminaali ja punktrashdeathmetalli-diggari. Pilkkuvirhepaholainen sosiaalivirastossa.
Seuraa tietenkin kaaos, kun keskenäänkin vähän vastanapainen miespariskunta törmäilee eri kulmista Paavon asennemaailmaan ja yrittää järjestellä käytännön asiat jotenkin niin, että kolmikko pystyisi elämään saman katon alla edes
Mutta kuinka ollakaan osoittautuu, ettei Paavo ei ole paha juuriaan myöten, sellainen pintahäjy vain. Pienten arkisten asioiden kautta alkaa viritä keskinäinen yhteisymmärrys ja näytelmä soljuu kohti… Jääköön arvattavaksi.
Suitset tiukalla
Kaikesta sovinnaisuudestaan ja ennalta arvattavuudestaan huolimatta Paavo 1,5 on sympaattista katsottavaa Helsingin Kaupunginteatterinkin toteutuksena. Sen on ohjannut Tommi Auvinen, joka teki saman tekstin Tampereen Teatteriin jo viime vuoden keväänä.
Siksi ei ole ihme, että hän on tekstin läpikotaisin tuntevana pystynyt kohtalaisen kivuttomasti hyppäämään myös Martin rooliin Eero Saarisen paikkaajaksi, tämä kun loukkasi tapaturmassa itsensä juuri ensi-illan alla, mutta astuu rooliin myöhemmin.
Auvisen ohjaus on skarppi ja näyttelijälähtöinen, sitähän hän on itsekin. Toiminnallisia kliimakseja on aika niukasti, mutta näytelmä ei silti jämähdä vain repliikkien pudotteluksi tai näyttämölliseksi asemasodaksi. Dialogin vuolaus ja ennen kaikkea sen herkullinen ikäpolvi- ja orientaatiorajojen synnyttämä vastakkainasettelu synnyttä actionia itsessään.
En tiedä, millaisiksi henkilöhahmojen luonnehdinnat on kirjoitettu Drukerin alkuperäistekstissä, mutta se Studio Pasilan versiossa on kaikkein kiitettävintä, että homomiehet kuvataan ulkoisesti ihan tavallisina heppuina, ei karikatyyreiksi kaikkialta tuttujen maneerien kautta piirrettyinä.
Ei neiteilyä, ei sievistelevää puhenuottia, ei edes mitään ”hintahtavia” pastellinvärisiä kuteita.
Samassa linjassa Jaria esittävä Jaakko Saariluoma ja Auvinen pitävät näyttelijöinä myös suitset tiukoilla rooliensa kanssa ja se antaa komedialle uskottavuuden vivahteen. Kärjistyksiä on enemmän Petja Lähteen mainiosti esittämässä Paavossa, josta kaiken aggressiivisuuden kuorrutuksen alta kaivautuu esiin hellyttävä pikkupoika.