Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Raimo Reiska Raksa

Kaarina Naski – Länsi-Uusimaa – 27.10.2008

Lastenteatteria villisti

Kysytään pokkaa,
kun koirabändi rokkaa

Lastennäytelmät ovat aina tapaus teattereiden ohjelmistossa ja uudet näytelmät eritoten. Niinpä tälle ”kolmelle ärrälle” voitaisiin virittää tervetuliaislaulu, ja teemmekin sen mielessämme. Muutoin Raimo Reiska Raksa on musiikin suhteen omavarainen. Tarinassa jytää suorastaan kapsäkin täydeltä, sillä sen niminen musiikkiteatteri, maineikas Kapsäkki on osavastuussa tapahtuneesta.


Raimo asuu rakastettavan mutta höpsön oloisen äitinsä kanssa ja saa syödäkseen ainoastaan terveyskiisseliä. Tietokone vetää äitiä puoleensa kuin magneetti, hän kun lienee turhautunut ja ikävissään, sillä perheenpää on töissä Kiinassa. Toisaalta ei poika nälkään näänny tuhdinpuoleisesta olemuksestaan päätellen. Hänellä on homma vahtimestarina ja keksiminen harrastuksena.
Lämpökamera esimerkiksi on vallan hyödyllinen keksintö, sillä sen avulla saattaa löytää ystävän.

Ystävyydelle annetaan tarinassa paljon tilaa, ja erilaisuus nostetaan esille positiivisena asiana.
Rokkaavaa koirabändiäkin saattaisi joku tiukkapipo pitää varsinaisena mölytoosana, jota se innokkaimmin revitellessään myös on, mutta toista ovat sen rinnalla ympäristösaasteet, joille käydään antamassa huutia peräti toisella puolen maapalloa. Uusi polvi ottaa kantaa, ja se on hyvä se.



Raimo R. R. on avoin ja aurinkoinen poika, ihan Tuomas Uusitalon näköinen, sankariainesta. Anneli on Raimon työkaveri (Hanna Vahtikari) ja aikamoinen pusupirkko. Raakakoira (Paavo Kerosuo) taas on ”raaka” vain kun rokki sitä vaatii, muutoin lempeyteen taipuvainen, läpäisee hyvin ystäväkokeen. Anna-Maija Tuokolla on monta roolia, komediennen kyvyt ja uljaista uljain lauluääni.

Musiikki ei ole mitään piiperrystä, vaan sumeilematonta menoa, niin ettei porukka kapsäkissä pysy vaan rikkoo rautaisella rokilla lukon. Sanat siinä uhkaavat hukkua pesuveden mukana, mutta biisilistalla on myös jokunen tunteileva melodia, kuten kaunis ja mieleenpainuva Kuinka sä loistat.

Virolaisen Laura Pählapuun näyttämökuva on sopiva sekoitus siisteysintoilua karttavaa ”hälläväliä” ja nokkelaa elokuvamaisuutta, jolla mennään jännitysreittejä pelottavista ovista savuiseen Kiinaan asti. Käsinukeilla tuodaan lisää eloa, ja puvut ovat niin kuin jytäsadussa pitääkin.


Aikuiskatsojaa riemastutti se, miten keskittyneesti pikkuväki oli kerronnassa mukana. Kun Raimon äiti yritti vakuutella, miten on tehnyt kaikkensa pojan eteen ja vetosi sitten yleisöön: ”Enkö olekin?”, kuului salista närkästynyt pikkupojan ääni: ”Et todellakaan!”