Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä

Kaarina Naski – Karjala – 18.09.2008

LASSE PÖYSTI VETOAA SYRJÄYTYNEEN ROOLISSA

Kun myötäsyntyinen lahjakkuus yhdistyy elämänmittaiseen ”hartaudenharjoitukseen” Thalian temppeleissä, tuloksena voi olla taiteilija sanan puhtaaksiviljellyimmässä muodossa. Sellaisena näen Lasse Pöystin.

Arvostettua teatterimiestä itseään määrittely saattaa huvittaa. Hän kun on omissa kirjoissaan läpivalaissut näyttelijän työtä, sen vaatimaa älyn, tunteen ja vaiston tietoista hyväksikäyttöä ja maininnut ”ainoana välttämättömänä” tässä luovuutta vaativassa ammatissa näyttämöauktoriteetin, arvovallan, jonka ansiosta yleisö ei vain seuraa tulkitsijaa vaan uskoo siihen mitä tämä sanoo. ”Ja kun lähdet näyttämöltä, voit olla varma että sinua odotetaan takaisin.”

Niinhän se juuri on Pöystin kohdalla. Hän on aina tervetullut estradeille.
Haluamme kuulla joka sanan, joka hänellä on meitä varten varattuna. Tällä kertaa ne sanat on kirjoittanut dramaatikko Bengt Ahlfors. Ruotsinkielinen kantaesitys oli vuosi sitten, ja nyt oli suomenkielisen vuoro.

Ahlfors on tarttunut yhteiskunnassamme yhä ajankohtaisemmaksi käyvään aiheeseen, yksinäisyyteen.
Miehen joka kokee hissin – tiedättehän ne persoonallisen kauniit vanhat veräjähissit – ainoaksi ystäväkseen, täytyy olla todella yksinäinen. Jo lapsuudesta tuttuun tekniikan ihmeeseen voi luottaa, se on hyvä kuuntelija, tämä Eenokki. (Nimi juontaa laitteen valmistajaan; nyt varmaan jo keksittekin sen…)

Puolitoistatuntiseen mahtuu kokonainen ihmiselämä. ”Mitättömyydessäänkin” kiintoisa, hauska ja traaginen. On hellyttävä, arka pikkupoika, jota kiusataan. On kunnon mies, säntillinen työntekijä, joka ei kuitenkaan estyneisyydessään pysty solmimaan pysyviä ihmissuhteita. Ja on lopulta syrjään jäänyt juttukaveria vailla oleva kerrostalon asukas, kummajainen.

Onneksi talossa on poikkeuksellisen fiksu ja hienotunteinen hissi. Miksikö mies sitten kieltäytyi sitä käyttämästä? Kun lääkäri määräsi. Portaitten kävely, 128 askelmaa joka päivä, kenties useamman kerran päivässä, pitäisi hänet hengissä. Mutta lääkäri ei tiennyt riittävästi riippuvuuksista.

Sääntöjä voi kuitenkin aina soveltaa rajoitetusti ja kiertää joskus kokonaan. Se sopi hissille, miehestä puhumattakaan.

Monologin dramaturginen rakenne on ovela. Siinä muka vieraannutetaan. Tarkoittaa tässä, että roolin vetäjä tarkentaa välillä, miten yleisö reagoi ja miten ilmaisu olisi vielä tehokkaampaa, eikä ainakaan väsyttäisi kuulijoita.
Pohditaan ohimennen repliikkien muistissa pitämistä, taukojen merkitystä ja niin edelleen.

Mutta itse tarinassa, kaiken uhalla toiveikkuuteen kannustavassa, pääsee yleisöään lähelle sen sankari, jonka Pöysti tulkitsee pelkistetysti, hiljaisella, chaplinmaisella lämmöllä.
Miten uskottava onkaan kuvaus vanhan miehen kiintymyksestä koiraansa; ystävänä se oli Eenokkiakin tärkeämpi, kaikkein paras, mutta kuoli. Entä ostettua rakkautta sivuava episodi? Ei mitään noloa vaan korkeintaan yllätyksellistä.

Yhä mieltäni askarruttaa kerrontaan sisältyvä pikkupojasta asti talletettu muistikuva aikuisten julmuudesta, vastasyntyneiden kissanpoikien paiskaamisesta kiveä vasten. Ja tähän liittyen päätelmä siitä, miten jokin elämä voi olla merkityksellinen vaikka päättyy tuskin alettuaan.
Näinhän on, jos koetulla on paikkansa satuttavana jonkun ihmisen muistoissa vielä seitsemänkymmenen paremmalla puolellakin.

Rakastettava on se näyttelijä, joka laittaa itsenä peliin pienen ihmisen ja hyvän tarinan puolesta. Kenenkään ei pitäisi jäädä, hyvinvointiyhteiskunnassa varsinkaan, perusteellisen yksin. Eihän?