Arvio: High School Musical 2
Kenen joukoissa seisot, Troy?
Että voikin kapitalistinen hapatus olla mahtavaa!
Viihdyttävämmäksi kuin Helsingin kaupunginteatterin tuottama High School Musicalin kakkososa ei teatterimusikaali voi enää mennä. Eikä nuorisomusikaalia tämän paremmin Suomessa tee kukaan muu kuin Marco Bjurströmin ohjaamat nuoret taitajat.
Lavalla laulavat, tanssivat ja näyttelevät nuoret eivät ole ammattilaisia – vielä – mutta kolmi- tai nelikymppisten ammattilaisten käsissä High School Musicalista puuttuisi käsinkosketeltava tunne nuoruudesta, lihallinen uskottavuus.
Mitään pystymetsäläisiä eivät HSM:n esiintyjät tietenkään ole, useimmat opiskelevat jossakin teatteri- tai musiikkialan oppilaitoksesta tai tanssistudiossa.
Jotakin Savoy-teatterin lavalla esiintyvän porukan ammattitaidosta kertonee sekin, että mukana on muun muassa Suomen Talent-kilpailun finalisti ja muutama vuosi sitten Idolsissa semifinaaleissa pitkälle päässyt – eivätkä he ole päärooleissa.
Pääroolissa High School Musicalin kakkososassa on se kokonaisuus, jonka luovat esityksen eri palaset: musiikki, tanssit, intoa pursuavat ihmiset, lavastus, puvut, äänet.
Bjurström yhdessä koreografioiden luoneen Peter Pihlströmin kanssa on ladannut Disney-musikaalin täyteen nähtävää ja koettavaa. Suurissa joukkokohtauksissa sitä on toisinaan enemmän kuin mihin vain yhdellä silmäparilla varattu katsoja ehtii ja pystyy tarttumaan.
Erikoisen ison kiitoksen ansaitsevat lavastaja Kati Lukka ja videot tehnyt Petri Ruikka. Heidän oivallustensa vuoksi Savoyn lava muuttuu suurissa screeneissä golf-kentän viheriöistä country clubin keittiöksi ja esiintymisareenaksi varsin väkevästi mutta myös aistillisesti. Veden välke uima-altaassa ja tuulessa heiluva ruoho luovat teatterisaliin täyden kesän.
High School Musicalin kakkososassa nuoret elävät elämänsä kesää: kaveriporukka saa kesätyöpaikat samasta paikasta. Ja tästä paikasta eli Evansin perheen country clubilta löytyvät kaikki mahdollisuudet mahtavaan chillaamiseen työpäivän jälkeen.
Kesä ei kuitenkaan mene kuten nuoret rakastavaiset Gabriella ja Troy ovat kuvitelleet. HSM:n puolipahis Sharpey laittaa kapuloita rattaisiin niin paljon kuin vain rikkaalla tytöllä on mahdollisuuksia.
High School Musical ei olisi mitään, jollei siinä suunniteltaisi ja toteutettaisi musikaalityyppistä ohjelmaa. Kakkososassa se rakentuu country clubin kykykilpailun ympärille.
Tarinan rakentelu High School Musicalissa on kaikkein heppoisinta, vaikka sekin kaikki muotokriteerit täyttää. Kaiken arvattavuuden ja tyypillisyyksien lisäksi High School Musicalissa on tosin myös ihan tervettä asiaa. Miten paljon ihminen, tässä tapauksessa musikaalin poikasankari Troy, voi myydä itseään ja unelmiaan menettämättä itseään ja todellisia ystäviään?
Musiikki kakkososassa on kerrassaan tarttuvaa, ja nuoret laulavat kuin enkelit.
Musiikkikohtaukset asettavat esityksen energiatasojen riman korkealle, eivätkä ne pysy puhekohtauksissa tai siirtymissä yhtä intensiivisinä. Näyttelijäntaidoiltaan nuoret eivät ole vielä kehittyneet samalla tasolle kuin musikaalisuudessaan ja liikunnallisuudessaan.
Olen joskus miettinyt, miksi High School Musicalista on tullut niin suosittu juttu. Savoynkin katsomo oli tupaten täynnä juuri sitä yleisöä, jota teatterit ympäri maan haluaisivat saada katsomoihinsa: nuorta väkeä ja vieläpä sellaista, joita äiti ja isä eivät ole raahanneet pakolla teatteriin.
Johtuisiko suosio siitä, että tarinassa on loppujen lopuksi kyse aika tavallisista nuorista tavallisine ongelmineen: tyttö-ja poikaystäväpulmia, kouluasioita, vanhempien toiveiden kanssa elämistä. Sellaisia samanlaisia nuoria on käsittääkseni vielä kuitenkin aika paljon – maailman pahoista ongelmista huolimatta kaikilla ei mene kaikki aivan persiilleen.
Onhan HSM:ssa myös kiiltokuvapuolensa. Se on nuorten oma satu hyvästä ja pahasta, rakkaudesta ja nuorten kasvusta. Kovin särmikkäisiin ratkaisuihin siinä ei pyritä, eikä mikään ole niin pahaa, ettei siitä tanssimalla selviäisi.