Arvio: Risto Räppääjä ja villi kone
Suosikkihahmo puree myös näyttämöllä
RIEHAKAS JA OPETTAVAINEN RISTO RÄPPÄÄJÄ
Hyvää vauhtia lastenkulttuurin klassikoksi kohoava Risto Räppääjä -ilmiö saa jatkoa Helsingin Kaupunginteatterissa. Vaikka olisikin onnistunut lähes ohittamaan tuon kirjoissa, elokuvissa ja teatterissa räppäävän punatukkaisen pojan, nurinkurisella huumorilla höystettyyn maailmaan ehtii mainiosti mukaan riemukkaassa lasten musiikkikomediassa Risto Räppääjä ja villi kone.
Sinikka ja Tiina Nopolan käsikirjoittama sekä heidän ja ohjaaja Katja Krohnin dramatisoima näytelmä perustuu löyhästi sisarusten samannimiseen romaaniin. Kesäloma on alkamassa, elämä ei ole hullumpaa ja Risto asustelee Rauha-tätinsä kanssa kuten ennenkin, mutta jokin on muuttunut.
Menevä ja riehakas esitys
Naapurin Nelli-Nuudelipäätä ei huvita lähteä uimaan, koska telkkarista tulee teini-idoli Ville Pyryn haastattelu.
Rauha huolestuu Riston syrjäytymisestä ja hankkii tietokoneen, jotta Risto pääsee sinne Messengeriin tai Kissingeriin, missä ne kaikki nuoret nykyään ovat.
Villi kone sulkee Riston huoneeseensa päiväkausiksi pelaamaan mäiskintäpelejä ja eikä yläkerran originelli poikamies Lindbergkään ole pelien houkutuksille immuuni. Muillakin on omat pakkomielteensä; Nelli haikailee Pyryn perään ja Rauha uppoaa romantiikkaan.
Pizzaa putoaa
Nopoloiden hillittömällä verbaliikalla ja Krohnin farssin, musikaalin ja nuorisokulttuuriin kliseillä revittelevällä ohjauksella opettavaisesta tarinasta syntyy menevä ja riehakas esitys.
Huumori on suunnattua sekä aikuisille että lapsille. Lasten vapaa-ajasta ollaan huolissaan, mutta piikki osuus myös pleikkarin ja netin ääreen unohtuneisiin vanhempiin.
Rauha tilaa ja Risto syö loputtomasti 8-numeron pizzoja ja ovet paukkuvat pitsa-lähettien juostessa. Siitä syntyy mainio ja tarkasti rytmitetty farssikohtaus. Välillä koko porukka juoksee piuhan perässä ympäri Antti Mattilan hienosti esityksen maailmaan sopivaa lavastusta.
Teinimpää meininkiä
Aiemminkin Ristona rytmikkäästi räpännyt Paavo Kerosuo on samastuttava ja sympaattinen. Sanna-June Hyde on suloinen ja jo teinisti nirppanokkainen Nelli.
Hullunkurisina aikuisina hauskuuttavat Annu Valosen jumppaava Rauha-täti ja hillittömän pidäkkeettömästi komediallisia taitojaan Lindberginä esittelevä Santeri Kinnunen.
Kahden hengen bändi Pizzapappa ja poika ( Tommi Lindell sekä Yrjänä Sauros ) vastaavan teokseen äänimaailmasta biiseineen ja röyhtäilyineen.
Riston Räppäys kulkee ja Ville Pyryn ( Sami Uotila ) hittibiisi Sä oot kiva, mä oon kiva on hihityttävä parodia yhdentekevistä poppikappaleista. Muuten monien Risto Räppääjien sävellyksistä vastanneen Iiro Rantalan musiikki ei tällä kertaa pääsee kunnolla vauhtiin.
Risto ja Nelli ovat siirtyneet teinimpään meininkiin, mutta ikäsuositus on silti viidestä ylöspäin. Ainakin eskari-ikäinen löysi absurdin hauskuuden, mutta esitys herätti myös paljon puhuttavaa siitä, mikä on liikaa ja sopivasti.
Esityksessä on myös pelottavat hetkensä. Risto pääsee tietokonepelien maailmaan ihan fyysisesti ja aikamoisia hirviöitä sieltä nousee esiin.
Pelien maailma on toteutettu vaikuttavan vauhdikkaasti. Niiden vaaraa ei osoiteta sormi pystyssä, vaan niiden kiehtovuus myönnetään, eivät kai ne muuten ongelma olisikaan.