Arvio: Risto Räppääjä ja villi kone
ON TOSI COOLI ESITYS TÄÄ, JOKA RÄPIN RÄVÄYTTÄÄ
Että ensimmäinen iso plussa? Se tulee leikin elvytyksestä. Meidän pihalla leikitään ihan näinä aikoina – sen lupaan – vanhaa kunnon Kaksitoista tikkua laudalla (kymmenestä tikusta ei olla vaikka ohjelmalehtinen sitä suositteli). Onhan näet aikoihin eletty, kun naapurikoulun oppilaatkin ovat tarvinneet oikein erityisohjausta pihaleikeissä!
Kirjailijasiskokset Nopola painelee niinsanotusti ajan hermoa muullakin tavalla. Virtuaalivillitystä kun riittää monessa kodissa riesaksi asti; eivät ainoastaan keskenkasvuiset pojat ja tytöt vaan myös aikamiehet, perheenisätkin, viettävät aikaansa julmistellen tietokoneen tarjoamille vastustajille. Mäiskivät.
Ja samanaikaisesti kantautuu viestejä siitä miten monet lapset ja nuoret ovat oikeasti yksinäisiä, välttävät jopa katsekontaktia ikäisiinsä.
Mutta vaikka ongelma ääripäissään ja seurauksiltaan voi olla yhteiskunnallisesti todella iso, ei Risto Räppääjän hennoille harteille ole sälytetty ylenmääräistä taakkaa tai tarinaan enempää traagisuutta kuin mitä koko perheen näytelmältä voi odottaa. Sen sijaan laiva on lastattu huumorilla ja musiikilla.
Ja äänikulissi, se juuri onkin vastustamaton. Se tulee nimittäin paljolti salin puolelta. Pikkulasten herkästi kimpoava ja tarttuva nauru kuplii niin, että näyttelijät saavat siitä vielä lisäpotkua ja vaarikin yleisön joukossa innostuu huomaamattaan pärskähtelemään.
Katja Krohn ”leikin johtajana” on vakuuttunut ja onnistunut vakuuttamaan tiiminsä tarinan vetävyydestä, ja niin sitä mentiin et liepeet ne lenti.
Jos ei
Santeri Kinnunen ole tähänkään asti piilottanut koomikkona kynttiläänsä vakan alle, niin nyt palaa kunnon liekillä. Hän on hurmaava Lennart, ujonnyhverö mutta sitäkin sivistyneempi poikamies, jossa on – irti sparraa taitavasti Rauha-tätinä. Paavo Kerosuo pärjäisi millä tahansa räppiareenoilla, oppinut varmaan Ristolta. Sitäpaitsi Nellin kanssa he ovat ihan pussauskoppiin sopivia – joskus, ei tietenkään vielä.
Nellinä Sanna-June Hyde on itsetietoinen ja lapsenomainen samalla kertaa, murrosiän kurimuksessa paikkaansa hakeva neito, joka fanittaa laulaja Ville Pyryä niin keskittyneesti että naapurin poika on vaarassa unohtua. Sanna-June tulkitsee myös herttaisen pienieleisesti kauniin melodisen laulun Minä kaipaan vanhaa Risto Räppääjää.
Hauskat koreografiset koukerot siinä missä näyttämöliikunta ylipäätään ja eritoten jahtaamis/karkaamiskohtausten yltyvä tempo ovat vankkaa esityksellistä antia. Iiro Rantalan musiikki kokonaisuudessaan ja eloisasti toteutettuna on paljon enemmän kuin kuorrutusta, mutta mitään hanakasti tarttuvaa biisiä se ei mielestäni tällä kertaa sisältänyt. Tietokonemaailmasta lavalle pullahtavat jännittävät hahmot ovat visuaalista sirkusta, jonka pikkuyleisö enimmältään näytti oivaltavan kerronnassa sen kuvituspuolelle kuuluvaksi.
Arvioinnin otsikko mukailee näytelmän rentoa loppulaulua.