Arvio: Aina
Surun jälkeen on aina valoa
Helsingin kaupunginteatterissa on mahdollisuus nähdä harvinaisen koskettavaa, hauskaa ja puhuttelevaa lasten- ja nuortenteatteria. Aina kertoo perheestä, joka kohtaa suuren menetyksen, äidistä, joka ei jaksa ja lapsista, jotka joutuvat pärjäämään surussaan yksin.
Aikuisten on kannettava vastuuta lapsista, kaiken ahdistuksen ja kiireen keskelläkin, vaikka aina ei pystyisikään. Se on Kati Kaartisen kirjoittaman ja Olka Horilan ohjaaman näytelmän selkeä viesti. Esitys ei selittele tai syyttele, vaan näyttää. Viesti on pikemmin tunne, joka tulee perille saarnaamatta ja kauhistelematta.
Risto-isä lähtee joulun aikaan taivaaseen ja äiti ( Aino Seppo ) käpertyy suruunsa sohvalle. 11-vuotias Aina joutuu ottamaan vastuun omasta ja 4-vuotiaan Aarre-veljensä arjesta. Pikkuveli täytyy viedä aamuisin lastentarha Mittatikkuun, pinaattiletut pitää lämmittää ja nukkumaanmenosta on huolehdittava.
Lohtua tuo isä, jonka kanssa voi jutella tietystä kohtaa omaa huonetta ja jonka voi nähdä tietystä pisteestä koulupihalla. Myös salaperäinen uusi naapuri ( Rauno Ahonen ) tuo valoa.
Aina on (liiankin) reipas ja urhea, mutta kevään kuluessa äidin väsymys siirtyy myös tyttöön. Opettajakin on väsynyt ja luvassa taas uusi sijainen. Maripaitaan ja papiljottikiharoihin sonnustautunut originelli sijainen on vähän pihalla, mutta auttaa Ainaa ja Aarrea tavallaan.
Lapsuuden ja aikuisuuden välissä
Aina on suunnattu yli 9-vuotiaille. Esitys onnistuu kääntämään hankalan kohderyhmänsä lapsuuden ja murrosiän välissä voitokseen. Aina luokkatovereineen taiteilee hauskasti ja liikuttavasti lapsuuden ja aikuisuuden välitilassa.
Pissis-prinsessa Jenni ( Vappu Nalbantoglu ) ja omaan cooliuteensa tukehtuva Kalle ( Jouko Klemettilä ) taistelevat ihastusten, tykkäämisten ja pärjäämisen karikoissa. Hekin tarvitsevat rakkautta ja rajoja.
Esitys sopii myös mainiosti ensimmäiseksi teatterivierailuksi. Alussa näyttelijät tekevät teatterin maailmaa näkyväksi.
Vuokko Hovatan valloittavan vilpittömästi esittämä Aina on tarinan tukipilari ja kertoja, joka puhuu välillä suoraan yleisölle. Hannes Suomisen hurmaava pikkuveli on näytelmän totuudentorvi. Suominen ei esitä vain nelivuotiasta vaan tekee Aarresta kokonaisen persoonaan.
Muut henkilöt ovat voimakkaammin karikatyyrejä hahmoja, mutta samalla koskettavia ja tosia. Koko näyttelijäjoukko tekee hienoa, villiä ja vilpitöntä työtä.
Annukka Pykäläisen lavastus ja puvustus yhdessä monivivahteisten ääni- ja valomaailmojen kanssa luovat studio Elsan mustaan laatikkoon elävän ja rikkaan maailman. Tähtitaivas leviää laajalle, aina yleisöön saakka.
Surullinen tarina on iloa ja oivalluksia täynnä. Ainakin ensi-illassa Kaartisen oivaltava ja hilpeä kieli tuntuu purevan sekä lasten että aikuisten nauruhermoon. Näytelmä on kirjoitettu ja ohjattu hyvällä ja vilpittömällä vireellä ja otteella. Aina katsoo yleisöään samalta tasolta ja suoraan silmiin.
Aikuisten kykenemättömyyttä kohdata omaa ja lasten ongelmia ja surua kuvataan monelta kantilta. Lopussa kehotetaan lapsia kysymään aikuisilta mitä vaan. Aina ne eivät osaa vastata, mutta kannattaa silti kysyä, sekä aikuisten että lasten takia.