Arvio: Aina
Kun lapsen itku jää äidin taakse
Aina on lempeä näytelmä surusta ja selviämisestä
Peruskoulun kolmasluokkalaisten ja vähän sitä vanhempien ikäryhmää ei liiemmälti hemmotella juuri heille tarkoitetulla teatterilla.
Helsingin kaupunginteatteri on ilahduttavasti paikannut aukkoa ensin Sami Keski-Vähälän viimesyksyisellä Raimo Reiska Raksa -näytelmällä ja nyt Kati Kaartisen kirjoittamalla Ainalla.
Molemmissa liputetaan lapsen oikeuksien puolesta: vanhemmat ovat eri syistä enemmän tai vähemmän poissa, maailma täynnä vaatimuksia, ja kasvuikäisten pakko pärjätä liian monessa liian varhain. Sama teema on noussut esiin tänään päättyvillä Hurraa!-lasten- ja nuortenteatterifestivaaleilla – eikä ihme. Sehän on totta.
Siinä missä Raimo Reiska Raksa roiskui äänekästä rock’n’rollia, reipasta huumoria ja likimain surrealistista mielikuvitusta, Aina käsittelee enemmän ikävän ja yksinäisyyden teemoja arkisemmassa miljöössä sekä lämpimällä, myötäelävällä otteella.
Ainan hauskuus – sitäkin on paljon – syntyy pitkälti esityksen hahmoista: nelivuotiaan avoimuudella elämää pohdiskelevasta pikkuveljestä, päältä katsoen hirviömäisistä mutta oikeiksi ystäviksi osoittautuvista luokkakavereista sekä niistä kahdesta hieman omituisesta aikuisesta, joilla kuitenkin on aikaa ja kykyä kuunnella.
Kuuntelijaa tarvitaan, sillä Ainan isä on kuollut, ja äiti suree niin, ettei pysty pitämään huolta lapsistaan. 11-vuotias Aina hoitaa koulun ohella kodin ja pikkuveljen ja yrittää lohduttaa vielä äitiäkin.
”Mun itku on äidin takana”, Aina kertoo taivaaseen menneelle isälleen illalla, kun muut nukkuvat. ”Mä en saa sitä pois sieltä.”
Näytelmän keskeisin teema onkin suru, mutta siihen kajotaan varsin varoen. Samalla tavalla kuin vastuu arjesta estää Ainaa suremasta, esityksen etäännyttävät, suoraan yleisöä puhuttelevat elementit, lyhyestä kohtauksesta toiseen kiiruhtava dramaturgia ja muut tekijöiden valitsemat rajaukset leikkaavat kipeimmän kaipauksen ja kiukun kokonaan pois. Asiat tuntuvat ratkeavan lopulta kovin kevyesti.
En ole varma, onko se hyvä valinta.
Itse arvelen, että kohderyhmä kestäisi enemmän ja saattaisi eläytyä voimakkaammin, mikäli näytelmä menisi suoremmin kohti aihettaan, siinä kuitenkaan piehtaroimatta. Että rohkeampi, vähän vähemmän lempeä käsittelytapa nostaisi lapsikatsojissa esiin niitä kysymyksiä, joita tekijät kehottavat heitä esittämään aikuisille. Niitäkin, joihin emme osaisi vastata.
Olka Horilan ohjaamaa Ainaa on joka tapauksessa mukava katsoa.
Vuokko Hovatta tekee nimiroolin kauniisti, pienieleisen herkästi ja vilpittömästi. Hannes Suomisen nelivuotias ”Aalle” tuntuu olevan monen lapsikatsojan suosikki, ja vaikka olen nähnyt taidokkaamminkin näyteltyjä pikkulapsia, Aarren repliikeissä kuulee kaikuja oikeiden leikki-ikäisten omintakeisesta ajattelusta.
Vappu Nalbantoglun röyhkeä pissis-Jenni ja Jouko Klemettilän mustalla fledalla ja niittivöillä uskottavuutta hakeva Kalle saavat irrotella luokkakaverirooleissaan oikein antaumuksella, samoin kuin sijaisopettaja ja uusi naapuri, joita kumpaakin esittää Rauno Ahonen.
En tiedä, miten pitkälle Ahosen hahmot ja repliikit ovat valmiiksi kirjoitettuja, mutta aina hänen tullessaan näyttämölle katsoja valpastuu tunteeseen, että mitä tahansa voi tapahtua.
Pitkätukkainen, oudosti kajastava ja isoa matkalaukkua raahaava Naapurin setä onkin aika erikoinen hahmo, jossa liikutaan toden ja sadun rajamailla. Olisiko hän enkeli? Eikö hän toisaalta ole hivenen uhkaava, kannattaako tällaiseen naapuriin sittenkään luottaa?
Aino Seppo tekee roolit peittoon muumioituneena surevana äitinä, väsyneenä opettajana sekä Jennin äitinä, joka saa kasvatusotteen haistattelevasta tyttärestään vasta, kun Naapurin setä puuttuu peliin aika jämäköin ottein.
Annukka Pykäläisen yhtä aikaa realistinen ja mielikuvituksellinen, hankalan mallista näyttämöä onnistuneesti rajaava ja siihen eri tiloja rakentava lavastus tuovat Ainan riittävän lähelle yleisöä. Fondeihin maalatut hahmot ja taka- sekä sivuseinien pilvet ovat kauniita, eikä niillä juuri muuta funktiota tunnu olevankaan.
Jiri Kurosen musiikki jää pääasiassa maltillisesti taustalle, lopun rippileirin mieleen tuovaa laulua lukuun ottamatta.
Uskontoa pohditaan vähän yli tunnin mittaisessa näytelmässä aika paljon, ja kuoleman läheisyyden huomioon ottaen siinä lienee joku logiikkakin. En silti ymmärrä, mitä tekemistä esimerkiksi luterilaisen uskontunnustuksen ulkoa opettelemisella – joka sitten todetaan näytelmässäkin turhaksi – on itse aiheen kannalta.
Toisaalta sitä kautta päästään rakkauteen ja puhtauteen ja esityksen ainoaan, yleisön esiteinejä suuresti hihityttäneeseen seksirepliikkiin.
Ai mihin? Enpäs kerro!