Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Salaa rakas

Kaarina Naski – Länsi-Uusimaa – 25.09.2009

Satavarmasti naurattaa, lasillinen….

…saksalaisittain maustettua salarakasta

Näinköhän arvasi saksalainen teatterimieskaksikko Franz Arnold ja Ernst Bach 1920-luvun alussa, että heidän huvinäytelmäänsä Der keusche Lebemann – Siveä elostelija – esitetään vielä lähes 90 vuotta myöhemmin suomalaiselle teatteriyleisölle ja että ”jakeluun menee”. Suomessahan oltiin varsin hanakoita tarttumaan tarinaan jo tuoreeltaankin, vuonna 1923. Kansan Näyttämöllä se tosin sai silotellumman nimen, Kaino rakastaja. Että nyt mennään enemmänkin salarakkaisiin vihjailun suuntaan on yhtä vähän sattumaa kuin poliitikon päätyminen hyväntekeväisyyden kohteeksi.

XXXXX

Liisa Ryömän näytelmäsuomennos maistuu raikkaasti nykypäivälle – myötäillen tarkoitushakuisesti myös sen kuluneita hokemia. Pentti Kotkaniemi ansioituneena ohjaajana on toteuttanut farssien täsmästrategiaa, sisääntulot ja näyttämöltä poistumiset hoidetaan ilman liikenneruuhkia, jokainen hahmo saa riittävästi aikaa paljastaakseen ilmeillään ja eleillään aikeensa jo ennen repliikkejä. Eikä juonen kuljetuksessa kuitenkaan viivytellä, kokonaistempo on vauhdikas.

Roolimiehitys on kerronnan kivijalka. Helsingin Kaupunginteatterissahan on tunnetusti lukuisia sellaisia näyttelijöitä, joiden komiikan kasvuherkkyys vertautuu ihmekurpitsaan. Salissa nauretaan paljon.

Puvustus juhlii laajalla skaalalla. Koominen näyttää mahtailevasti koomiselta, ja näin otollisissa olosuhteissa sellaisesta irtoaa kosolti lisäpisteitä. Hiuslisää puolestaan on sitäkin käytetty säästelemättä.

XXXXX

Vaikka näytelmässä eletäänkin kuin naiivia vanhanaikaista satua, huomaisi päivittäjä, että monet asiat eivät hassu kyllä ole noista ajoista muuttuneet. Jotkut isät dominoivat yhä perheissä,” pojat ovat poikia” ja huijaavat ja pettävät tilaisuuden tullen, ja mustasukkaisuus saa arvatenkin yhä kerrasta poikki -vaatimuksia vain miehen taholta. Jotkut naiset pystyvät tänäkin päivänä nielemään nöyryytyksensä (vaikkakin monet maksavat potut pottuina), kun taas loukattu mies ei sovi mihinkään yhtälöön.

Tähtikultti oli voimissaan vuosisata sitten ja se on yksi saksalaisnäytelmän aineksista. Jos miehellä oli ollut suhde tunnetun näyttelijän kanssa, hän sai vähintäinkin sankarin maineen. Ettemme huomaisi jotakin tuttua tuossakin asenteessa….

Komedioilla on tapana liioitella ja uskotella, ja näin ne tulevat paitsi tehneeksi liian yksiulotteisia henkilöhahmoja myös vahvistaneeksi jo olemassaolevia käsityksiä ihmisluonnosta. Näin käy tässäkin. Salaa rakas viihdyttää koko rahalla ja ihan julkisesti. Jonkinasteinen kyseenalaistaminen ei olisi pahitteeksi, mutta sellainen ei ole ohjelmassa. Vastavoimia tarjoaa ainoastaan tyyppigalleria.

XXXXX

Santeri Kinnusen ilmaisuarsenaali on ihailtava. Hän kuvaa lukemattomin pikku nyanssein Maxin, työlleen elävän harmaan hiiren muutosta tavoitelluksi poikamieheksi. Matka etevästä mutta estyneestä fakkityypistä ”piireihin” käy Juliuksen koulussa ja sattumusten kautta nopeasti muttei takkuilematta. Kinnunen solahtaa sitten lainahöyheniin kuin mittatilauspukuun. Mistään ei kiristä, mistään ei jää pussille. Rakastettava luomus.

Sampo Sarkolan valoisa ja mahtavan notkea salonkileijona Heinz on niin ikään yhtä koomista ilotulitusta, samoin kuin Asko Sarkolan juonimisen taitava tehtailija Julius Seibold ja Heidi Heralan salaviisas ikinaisellinen Regine Seibold.

Sanna-June Hydellä on em.pariskunnan tyttären, ylitsevuotavan lapsenomaisen Gertyn rooli, johon nykynuoren on ehkä vaikea samaistua. Hyde kuitenkin päättää uskoa tehtäväänsä ja saa siihen kasvavasti jännitettä. Yhdeksi illan kohokohdaksi muodostuu Gertyn ja Heinzin herkullinen tanssi Gumana.

Vuokko Hovatta on kaunis diiva, filmitähti Ria Ray ja Eppu Salminen tähden sulhanen Walter, hurjan oloinen ja lystisti mustis.

Mutta kylläpä maistui välipalakin. Nimittäin kylttityttö Hannelore, joka kävi nimeämässä episodeja samaan tapaan kuin nyrkkeilykilpailuissa on tapana ilmoittaa, monesko erä. Joku sanoi, että muistuttaa hyvinkin sitä Hannelorea, jonka hän tapasi vuonna 1973 Hampurissa. Kuulemma yhtä nätti eikä hänellä(kään) ollut mitään pientä vilppiä vastaan.