Arvio: Valtakunnan häirikkö
Vennamo pelastaa maatansa ja kansaansa
Poliittinen satiiri on hauskaa tai tuhoisaa. Jotkut politiikan kuuluisuudet asettuvat tähän tyylilajiin toisia paremmin. Kiistatta kansanedustaja, puoluejohtaja, ministeri ja tullineuvos Veikko Vennamo käy yhtenä parhaista tähän kuosiin. Sen on saanut aikaan hänen antaumuksellinen persoonallisuutensa niin vähäväkiseen kansan edessä kuin nahinoissa ikuisen kiistakumppaninsa, presidentti Kekkosen kanssa. Vennamon persoonan omintakeisuus ja pistämätön kyky tulla kuulluksi ja nähdyksi ovat olleet omiaan kirvoittamaan Vennamosta niin hänen elinaikanaan kuin jälkikäteenkin meheviä tarinoita.
Parinkymmenen näytelmän mies Henri Kapulainen on kynäillyt nyt syksyn alkajaisiksi Helsingin Kaupunginteatterissa ensi-iltansa saaneet näytelmän Valtakunnan häirikkö. Näytelmä kulkee yli 30 kohtauksen ketjuna Veikko Vennamon (Pertti Sveholm) poliittisen elämäkerran sotavuosista nousuun ja laskuun. Sveholm esiintyy riemastuttavasti Vennamon näköisenä miehenä, jonka kannakselainen puheenparsikin soljuu vallan mainiosti. Vennamon klaaniin kuuluvat luonnollisesti vaimo Sirkka (Leena Uotila), jonka asema poliittisena taustavaikuttajana jää monin paikoin hössötyksen tasolle. Uotila ei kainostele osoittaa ilmeistä nousukkuutta roolissaan.
Välttämätön pappa-tunturi
Pohjoiskarjalan mies Eino Poutiainen (Jari Pehkonen) nousee pappa-tunturillaan eduskuntaan ja kokee nolon alamäen. Viitteellisestä omaan taskuun sujauttamisesta huolimatta Poutiaista käy sääliksi. Niin sydämeenkäyvästi Pehkonen hyödyntää omaa pohjoiskarjalaisuuttaan. Pekka Huotari puolestaan tulkitsee useamman roolin, mutta liki kaikissa perustyyppinä on kitisevä maalaisukko. Eija Vilpas pääsee touhuamaan monena mutta etenkin SMP:n riveissä. Vilppaan roolihenkilöiden muistuttamana siirrytään kohtauksesta toiseen. Tällä keinolla illuusio todellisuudesta katkaistaan ja tapahtumat siirretään ikään kuin teatteriseurueen näytelmäksi vallanhalusta ja politiikan perinteisimmistä keinoista.
Vaikka valtakunnan häirikkö on paikoin täyttä show’ta, siinä pistellään siteeksi niin paljon historiallista faktaa, että ajankuvakin rakentuu.
Valtakunnan häirikössä voi kysyä, missä menee toden ja kuvitteellisen raja. Vastaus on katsojan päässä. Ken haluaa uskoa, saa vaikkapa selkeästi pakatun annoksen keinoja, joilla Kekkonen määrätietoisesti kipusi valtaan ja piti sitä yllä kolmisen kymmentä vuotta. Sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin viittaaminen muun kansallisen trauman ohessa nivoutuu hetkellisesti tarinaan. Kyllä Kapulainen näytelmän keinot tuntee, ja Raila Leppäkoski ohjaajana tuntee ne mahdollisuudet, jotka kirjoitettu teksti ja erinomaiset näyttelijät antavat myöten näyttämöllä.
Omanarvontuntoinen asutusmies
Suuren roolin Veikko Vennamon toiminnassa saa ASO, maatalousministeriön asutusasiain osasto. Ja tässä tullaan näytelmän varsinaiseen teemaan: Suomen kansan sitomiseen sodan jälkeenkin maaomaisuuteen. Vennamon näkemys oli, että pienikin pala isänmaata kynnen alla pitää kansan poissa sosialismista. SMP:n ”veret seisauttaneet” ja monta pään raapimista tuottaneet vaalivoitot harmittivat monia merkittäviäkin poliitikkoja. Vennamoa ei voinut kerta kaikkiaan syrjäyttää, sillä hän tai hänen poliittisen näkynsä masinoima joukkovoima putkahti kuitenkin jostain esiin.
Kapulainen on kerrassaan taitavasti perustanut näytelmänsä historiankirjoitukseen, Suomen kansan mielikuviin ja Veikko Vennamon ansioihin pienituloisen ja rehellisen kansan äänen. Hänet näytetään usein hieman koomisena esiintymiseltään mutta ideologisesti selkeänä. Vennamoa on viimeistään lopussa tulevan avainrepliikin perusteella pidettävä yhdenlaisena kansansa pelastajana. Mitä olisi korpien ja syrjäkylien väestä tullut ilman omaa äänitorvea, joka nojasi yksityiseen omistamiseen, sananvapauteen ja isänmaanrakkauteen. Valtakunnan häiriköillä on ajoittaista tilausta, ja Vennamo käytti tilauksensa niin taitavasti kuin mahdollista.