Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Sydänmaa

Anja Huumo – Suomenmaa – 20.09.2005

Sydänmaalla sukupolvesta toiseen

SIIPIRIKOT MAAILMALLA

Kokkolalainen Ari-Pekka Lahti on kirjoittanut hyvin henkilökohtaisen näytelmän, oman sukunsa tarinan. Se kattaa neljä sukupolvea aina punaisten vankileirille joutuneesta isoisänisästä nykyajan kanssa eksyksissä olevaan sisaruspariin. Näyttämönä on pieni paikkakunta Kokkolan liepeillä.



Isoisoisä jouti punaisten vankileirille ja päätyi saarnaajaksi Ruotsiin. Isoisoisä oli kunnon kommunisti, joka suree suuren ja mahtavan sortumista. Isä puolestaan sortuu viinaan, ja poika, näytelmäkirjailija itse, kipuilee nykypäivän arvojen ristiaallokossa. Ja sitten on vielä sisko, ”cp-vammainen mutta kaunis”. Tätä ilmaisua käytetään monta kertaa ja herää kysymys, eikö vammaisella ole itseisarvoa muuten kuin olemalla kaunis.



Teatterikorkeakoulussa opiskeleva Lahti sanoo puhuvansa pienen ihmisen puolesta. Teksti lähti liikkeelle hänen oman ikäpolvensa aatteettomuudesta. Vakaumuksellisen kommunistin pojanpoika harhailee Itäkeskuksen houkutuksissa rahattomana.



Nykypäivän ihmisen aatteina ovat urheiluautot ja kalliit vaatteet. Joillakin on rahaa kuin roskaa ja ns. tavalliset ihmiset elävät toisaalla haaveillen kesämökistä tai rantasaunasta. Jotkut sortuvat viinaan ja alkavat laulaa karaokebaareissa niin kuin pojan isä.



Sydänmaa tarkoittaa Lahden mukaan kaukaista paikkaa, korpea, johon päästäkseen ihminen joutuu kulkemaan pitkän ja vaivalloisen matkan. Se voi tarkoittaa myös paikkaa, joka löytyy ihmisen pään sisältä ja jonne ei aina ole helppo kurkistaa.



Sydänmaa esitetään Kokkolan murteella, mikä antaa pohjalaista paikallisväriä. Näytelmästä henkii nuoruuden into ja aate, mikä antaa anteeksi pienet puutteellisuudet. Tarina on vimmainen ja sanomisen tarve on ollut suuri. Tarinat ja vuosisadat limittyvät toisiinsa ja kaiken yllä leijailee saarnamiesten väkevä julistus.



Sydänmaa on ennen muuta nuoren kirjoittajansa näköinen, mikä korostuu monessa kohtaa. Alussa näyttämölle astuva nuori mies esittelee itsensä: minä olen tämän näytelmän kirjoittaja. Itse asiassa hän on kirjoittajan serkku, näyttelijä Jarkko Lahti, joka esittää kirjailijaa. Nuoruus kuvastuu myös tarpeettoman lukuisissa v-alkuisissa sanoissa sekä ilmaisuissa ”tämä menee…” ja ”tämä tekee nyt…”



Näytelmän nuoret, poika ja sen sisko, ovat eksyksissä kaiken keskellä. CP-vammainen sisko on koulukiusattu, mutta hänellä on voimakas tahto. Ennen kuin se nujerretaan kaupungissa, jonne hän lähtee onneaan etsimään. Poika, suvun ensimmäinen ylioppilas, lähtee Helsinkiin opiskelemaan, mutta työ ei vain luista ja hän vaipuu mykäksi sivustakatsojaksi.



Työryhmä koostuu teatterikoulunsa juuri päättäneistä tai vielä opiskelevista nuorista, mukana näyttämöllä on myös vanhoja konkareita. Jarkko Rantanen on vakaa kommunisti-isoisä, Martti Suosalo juoppo isä ja Heidi Herala hänen vaimonsa. Herkimmän esityksen tekee siskona Laura Birn, joka näyttelee kuin vereslihalla. Yhdessä veljensä kanssa hän laulaa lopussa tangon Satumaa, joka lopullisesti tulkitsee suomalaisuuden ytimen.



Ohjaaja Heidi Räsänen onnistuu pitämään enimmäkseen langat käsissään vaikeasta tehtävästä huolimatta.



Helsingin Kaupunginteatterin studio Pasilassa nähdään näytelmä, jolla on paljon sanottavaa suomalaisuudesta, vuosisatojen taakasta ja perisynnistä mutta myös anteeksiannosta ja armosta.