Arvio: Sydänmaa
USKON JA VIINAN HUURUINEN KOKKOLA
Kokkola voisi edustaa melkein mitä vain suomalaista pikkupaikkaa. Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa se on Ari-Pekka Lahden näytelmän Sydänmaa tapahtumapaikka ja osa hänen omaa historiaansa. Sydänmaa sai kantaesityksensä syyskuun puolivälissä.
Nöyryys on perussuomalainen hyve, johon lapset on kasvatettu viemällä luulot pois kotona ja koulussa. Näin myös Sydänmaassa, jossa cp-vammaista jaksetaan muistuttaa koko ajan vammastaan. Ja jossa Helsinkiin opiskelemaan muuttavan pojan tulevat perinnöllisyystiedeopinnot ovat täyttä huu haata. Jossa lapset eivät ole mitään eivätkä vaimotkaan.
Isää huurruttaa viina ja äitiä usko, joka tosin on horjuva ja sovellettavissa omiin tarkoituksiin. 1980-luvun kasvattien elämässä muistoiksi nousevat niin punainen Honda Monkey kuin putkikassi vuodelta -83.
Tarina juontuu jo kauempaa, suvun satavuotisesta historiasta. Kansalaissodasta. Punaisen teloituksesta. Siitä, kun veli pakotetaan katsomaan veljensä paleltumiskuolemaa.
Kirottu sukuhistoria
Sydänmaa on ankara, mutta niin raadollisen todellinen. Sen keskushenkilöiden pojan ja siskon (Jarkko Lahti ja Laura Birn) välinen side jaksaa jotakuinkin pysyä aikuisenakin, vaikka helsinkiläisyksiöönsä kutistunut veli ei loppuun asti siskoa jaksa.
Heidi Räsäsen ohjaama Sydänmaa lähtee liikkeelle vanhasta sukutarinasta, joka kertoo ihtiriekosta. Siinä noidaksi epäilty tyttölapsi surmataan, ja kun lapsen viattomuus selviää, jää lapsen sielu vaeltamaan pitkin Syjänmaan korpiseutuja.
Ihtiriekko on vammainen sisko. Lapsenuskoinen tyttö, sisko, joka pääsee Helsinkiin ja pääsee naimisiin vain tullakseen jälleen kerran nuijituksi.
Esityksessä on uskoa ja hurmosta, juopottunut Kokkolan Palloveikkojen mestaripelaaja-isä (Martti Suosalo), hurskas äiti (Heidi Herlala). Onnellisen elämän kulissia, vuosisadantakaista koulumeininkiä siirrettynä 80-luvulle. Pelkkää elämän kulissia, jossa nuoret vaikertavat ja haluavat päästä pois.
Karmo Menden lavastus kuvastaa esityksen maailmaa hyvin. Viitteellinen mäntymetsä taustalla, edessä pohjoispohjalainen lato, vankileiri, koulunpenkki ja matkailuperävaunu.
Tosi on huumorin vastapaino
Sydänmaa on totista totta, mutta karuutta sumuttavat henkilöiden karikatyyriset ominaisuudet. Ne kirvoittavat naurun, vaikka naurulle ei ole perustetta. Tarinassa ei ole mitään hauskaa, mutta sen ikoneissa on paljonkin.
Martti Suosalon isä on mainio vanhan ajan mies, joka peittää huonoa itsetuntoaan nakertamalla muita. Ja juomalla viinaa. Mutta Suosalon isä on valtavan mainio juoppo, niin raadollinen katkokävelijä, että kun ensin juopon heilunta naurattaa kovastikin, lopulta yleisön joukosta kuuluu muutama vaimea tyrskäys.
Katkokävelijöitä riittää niin Helsingissä kuin muuallakin. On upeaa naruttaa yleisö nauramaan ja viedä tilanne niin pitkälle, että nauru on sopimatonta.
Humoristisia karikatyyreja esityksessä on myös Jarkko Rantasen isoisä, joka perustaltaan on upea kommunisti, punainen, suvun historian kantaja. Vanha mies, joka ei meinaa uskoa Neuvostoliiton kaatumista.
Myös Jari Pehkosen notkealanteinen romukauppias, ankara opettaja ja lipevä pomo kuuluvat niihin näytelmän henkilöihin, jotka toimivat kontrastina muun muassa Jarkko Lahden vakavalle kertojaminälle.
Lahden kertojaminä ja poika liikkuvat esityksessä ilmaisun keskimaastossa. Poika on tarinan kuljettaja, joka irtautuu välillä näytelmäkirjailijan rooliin. Hän hallitsee tarinaa, muttei pysty pitämään sitä aisoissa. Hän ei mahda historialle mitään ja joutuu sivustakatsojaksi siskon kohtalolle.
Laura Birnin vammainen sisko on se henkilö, jolle toivoisi vain hyvää. Mutta kun ei. Elämästä ei pääse pois edes kiväärin avulla. Viattoman tytön sielu jää vaeltamaan, kunnes uusi tarina alkaa.