Arvio: Kuilu
Kuilu vie tunteiden äärilaidoille
Jääkiekkomoguli Frank Moberg ja 1980-luvun hotelli Hesperian yökerhoon liittyvä skandaali nousevat mieleen Pasi Lampelan uutuusdraamasta Kuilu. Etenkin kun aiheeseen liittyy myös Sammy Davisin konsertti.
Nousukkaiden elinpiiriin sijoittuva Kuilu sai kantaesityksensä Helsingin Kaupunginteatterin Studio Elsassa. Ohjaajana on Lampela itse.
Kuilu on tuttua Lampelaa, joka käsittelee usein teksteissään aiheita, joissa pinnan alta raapiutuu esiin jotain hyvin raadollista. Realistista, vahvasti dialogipainotteista draamaa, joka henkii Ibseniä ja Albeeta.
Esitys on perheen sisäisiä jännitteitä, peiteltyä historiaa ja vaiettuja totuuksia. Perheenä on äiti Helena ja hänen lapsensa Miia ja Jani, sekä miehensä Antti. Lähtökohtana vastavalmistuneen tyttären paluu ja sen nostamat aallot.
Ohjaajana Lampela on tarkka. Henkilöt ovat selväpiirteisiä ja matkalla kohti jotain. Esityksen tunneskaala on laaja surusta vihaan, helpotukseen ja rakkauteen. Lampela vie näyttelijät rajalle, kohti jopa irstautta ja veren makua, mutta rikkomatta toden tuntua.
Lavastuksen ja puvut suunnitellut Markus Tsokkinen on kehystänyt tämän perheen pilvet hopeareunuksin. Näyttämön modernia olohuonesisustusta näet ympäröi hopeisten korkokenkien kehä. Eikä turhaan, sillä kipeistä teemoistaan huolimatta esitys jättää tulevaisuuteen valon pilkahduksen.
Nousukkaiden itsetutkiskelu
Kuilu käynnistyy, kun perheen tytär Miia (Anna-Maija Tuokko) palaa kotiin Strasbourgista. Hän on vasta valmistunut juristi, josta hänen äitinsä Helena (Satu Silvo) on erityisen ylpeä.
Äidin hallitseva hahmo piirtyy heti esityksen alusta. Tyttärensä elämän hän on yrittänyt suunnitella mieleisekseen, ja hänen miehensä Antti (Oskari Katajisto) sopii siihen käsikirjoitukseen.
Jani (Sami Hokkanen), on omalla tavallaan selviytynyt osastaan poikana, josta ei tule mitään. Häneen ei äiti satsannut, mutta ei myöskään huomannut, että poika osaa ajatella. Perhe on pinnasta sileä, mutta sisällä kuohuu.
Helena ja Antti ovat aitoja nousukkaita. Hiestä ja saastasta nousseita ihmisiä, joiden itsetunto perustuu mammonaan ja omanarvontunto toisen sukupolven onnistumiseen. Tavalla tai toisella.
Eettisenä kysymyksenä tämä on tärkeä. Voiko tytär olla ylpeä itsestään ja koulutuksestaan, kun hänelle selviää tapa, jolla rahat niihin on hankittu? Onko länsimaisessa kulttuurissa puhdas menestyminen mahdollista, mitä viemme kulttuurivientinä Aasiaan?
Naisten näytelmä
Satu Silvo tulkitsee raivostuttavan, itsekkään, äidillisen Helenan roolin hyvin tunnevoimaisesti. Hän on laskelmoiva vaimo, joka ei halua halata pitkän lentomatkan maustamaa miestään, vaan passittaa tämän suihkuun. Hän on tyttärensä parasta yrittänyt uhrautuva äiti, jonka uhraus onkin jotain muuta, kuin osaa odottaa. Silvon tulkitsema Helena on kamala seurapiiri-bitch, tosin jo aikuinen.
Voi sanoa, että Kuilu on äidin näytelmä. Hän suunnittelee, järjestää ja ohjailee muiden henkilöiden elämää.
Itsenäisen oloisen tyttären lapsenuskoisuuden tulkitsee mainiosti Anna-Maija Tuokko, joka lienee tunnetumpi musikaalirooleistaan kuin puhenäytelmistä. Vaikka Miia on juristi, on hän yhä epävarma, mutta sille on syynsä. Tuokon tulkitsemana muutos tyhjyyttä kokevasta nuoresta naisesta tiedostavaan suuntaan on voimakas. Mutta välillä hieman liian naiivi henkilöksi, joka on tottunut pärjäämään.
Tässä näytelmässä miesroolit tukevat naisrooleja. Niin myös Oskari Katajiston Antti, joka keskittyy elosteluun ja naurattamiseen, sekä Sami Hokkasen Jani, joka traagisuudestaan huolimatta ja sen vuoksi on keskiaikainen narri-hahmo.