Arvio: 2:22 A Ghost Story
2:22 – A Ghost Story on teattereissa harvinainen trilleri, joka liimaa katsojat penkkeihin
Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämön 2:22 – A Ghost Story saa niskakarvat pystyyn. Trilleri pitää otteessaan alusta loppuun.
Harvoin kohtaa näytelmää, joka pitää näin otteessaan! Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämön 2:22 – A Ghost Story näyttää nopeasti, että nyt ei pelleillä. En muista nähneeni ennen teatterissa trilleriä, ja näytelmä onkin piristävä poikkeus ”kesympiin” esityksiin verrattuna. Ensimmäistä säikähdystä ei tarvitse kauaa odotella, ja loppu sujuukin kuin siivillä.
Jenny (Pia Andersson) ja Sam (Lauri Tilkanen) ovat kutsuneet vieraita, mutta valmistelut ovat jääneet Jennyn harteille. Syrjäiselle saarelle matkustanut Sam on ollut päiväkausia tavoittamattomissa, sillä hän hävitti puhelimensa. Lauren (Sanna-June Hyde) on Samin pitkäaikainen ystävä ja Ben (Sauli Suonpää) Laurenin uusi heila.
Ilta saa heti erikoisen käänteen, kun Jenny kertoo, että hän on jo monena yönä kuullut samaan aikaan, kello 2:22 perheen Phoebe-vauvan huoneesta askelia ja miehen itkua. Koska perhe on hiljattain muuttanut valtavaan taloonsa ja remontoinut sen täysin, herää teoria, että kyseessä voisi olla talon edellisen asukkaan haamu.
Nelikko päättää pysyä hereillä kyseiseen kellonaikaan asti ja selvittää, onko asialla todella kummitus. Siitä alkaa piinaava odotus, jonka aikana tunteet kiristyvät ja ihmissuhteet rakoilevat. Luonteva näyttelijäkaarti välittää hyvin sen eräänlaisen hulluuden, mihin ihmisjoukko vajoaa pikkutunneilla väsyneenä ja humalassa.
Jokainen suhtautuu tilanteeseen vähän eri tavalla, ja illan myötä erot kärjistyvät. Siinä missä pätemään taipuvainen Sam pyrkii selittämään ilmiöitä järjellä, pitämään maailman ohjat käsissään, Ben on valmis spiritismi-istuntoon. Kun vielä Samin ja Laurenin väleihin on jäänyt epäselvyyksiä, ilma alkaa pian säristä sähköä. Tilannetta ei rentouta se, että ulkona ketut huutavat ja ikkuna jää mystisesti auki. Entä onko vain hauskaa sattumaa, että virtuaaliavustaja Alexa tottelee vain naisia?
Näytelmässä on voimakkaita valoja ja ääniä (äänisuunnittelu Aleksi Saura, valosuunnittelu Petteri Heiskanen), joilla säikäytellään yleisöä, mutta silti psykologisen trillerin voima on hiipivässä jännityksessä, joka saa niskakarvat pystyyn ja kädet hikoamaan. Erityisen ovelaa on sijoittaa tapahtumat lastenhuoneeseen, missä vauva on yksin. Harva pystyy suhtautumaan siihen neutraalisti.
Esitys etenee sujuvasti ja luontevasti hyvällä tempolla. Danny Robinsin käsikirjoitus (suomennos Anni Ihlberg) ja Paavo Westerbergin ohjaus vievät näytelmää saumattomasti eteenpäin. Katsoja saa jännittää pitkään, selittyvätkö tapahtumat yliluonnollisella ja luonnollisella. Tarinaa ja sen elementtejä pohtii väistämättä esityksen jälkeen, sillä näytelmään sisältyy yllätys. Sen salassapitoa pyydetään yleisöltä erikseen, ja hyvästä syystä.