Tavallaan on yllättävää, että Edward Albeen Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1962) on yhä niin esitetty, koska näytelmässä on monta asiaa, jotka tekevät siitä hyvin 1960-lukulaisen.

   

Näytelmä oli tietoinen vastaisku 1950-luvun amerikkalaiselle ydinperheidyllille. Siinä häpäistään avioliiton pyhyys: vaimo
lähtee toisen miehen pantavaksi aviomiehen silmien edessä.

   

Vastoinkäymisissä aviopuolisot eivät auta toisiaan, vaan tyrkkäävät toiselle ivallisesti alamäessä lisää vauhtia.

   

Parisuhteen taustalla

on laskelmointi: Martha on halunnut itselleen miehen, joka perisi hänen isänsä aseman collegen rehtorina. Nuorempi pari on
mennyt naimisiin raskauden takia.

   

Albee halusi näyttää amerikkalaisen unelman kääntöpuolen: ne jotka eivät pysty menestymään ”luomalla itsensä”, keplottelevat
valehtelemalla itselleen ja toisille.

   

Albee antoi vanhemmalle pariskunnalle samat etunimet kuin Yhdysvaltain ensimmäiselle presidenttiparille, Washingtoneille, havainnollistaakseen ylvään kansakunnan nykyistä ahdinkoa.

   

Näytelmän symboliikka

on 1960-lukulaisesti pinnassa. Tapahtumapaikan nimi on pahaenteisesti New Carthage eli Uusi Karthago (ei sentään Uusi Gomorra).

   

Keksitty lapsi on parin hedelmättömyyden symboli. Kun Nick lähtee naimaan Georgen vaimoa Marthaa, George lukee kaikista mahdollisista
kirjoista Spenglerin Länsimaiden perikatoa!

   

George puhuu

”Berliinin luovuttamisesta”, minkä merkitystä nykykatsoja töin tuskin tunnistaa. Kaupungilla ei ole nykyisin samaa symboliarvoa
kuin kylmän sodan aikana.

   

Onpa näytelmän Nick jopa tulkittu Nikita Hrushtsheviksi.

   

Näytelmä rakentuu selkeille vastakohtapareille: viha-rakkaus, nuori-vanha, älykäs-yksinkertainen, yksityinen-julkinen, mennyt-tuleva,
biologia-teknologia, alistaminen-alistuminen, kosto-hyvitys, elämä-kuolema, liattu-puhdas, kehitys-taantuma, valhe-tosi.

   

Mutta, mutta:

ehkä juuri tämän tyyppinen temaattinen kuormittaminen onkin syy siihen miksi näytelmä on klassikko.

   

Moni nykyajan näytelmäkirjailija osaa kirjoittaa kohtauksia, mutta sanomisen vimmaa tuntuu harvalla olevan.

   

Albeella on. Tai oli.

   

Edward Albee ei ole

koskaan yltänyt Kuka pelkää Virginia Woolfin? tasalle. Ei, vaikka kolme Pulitzeriaan hän sai juuri myöhemmillä näytelmillään.

   

Pulitzeria organisoiva Columbian yliopisto peruutti palkintolautakunnan päätöksen myöntää vuoden 1963 palkinto Albeelle –
mitä ilmeisemmin näytelmän karkean kielen ja kuvatun moraalisen dekadenssin takia.

   

Albee on sanonut, että olisihan hän voinut kirjoittaa vaikka miten pitkään ”Virginia Woolfin poikaa”, mutta hän ei halunnut
jatkaa vanhan lämmityksellä.

   

Hän vei draamojaan symbolistisempaan suuntaan ja jatkoi myös avioliittokuvauksia, mutta näytelmillä ei ollut entistä terää.

   

1980- ja 90-luvuille tultaessa Albeetä esittivät enemmän eurooppalaiset teatterit ja amerikkalaiset yliopistot kuin Yhdysvaltojen
ammattiteatterit.

   

Syntyaikanaan

Kuka pelkää Virginia Woolfia? hätkäytti suorasukaisuudellaan. Näytelmä jatkoi amerikkalaisen perhedraaman (O’Neill, Miller, Williams) perinnettä, mutta teki sen eurooppalaista absurdismia hyödyntäen.

   

Näytelmän vanhempi pariskunta on luonut itselleen oman maailmansa, jossa on vaikea sanoa, mikä on totta, mikä tarua – kuten
vaikkapa Eugene Ionescon Tuoleissa.

   

Kuka pelkää Virginia Woolfia? -näytelmän nimi olisi yhtä hyvin voinut olla Pitkän päivän matka yöhön O’Neillin kuusi vuotta
aikaisemmin esitetyn perhekuvauksen tapaan.

   

Vielä enemmän Albeen näytelmän taustalta kurkkivat August Strindbergin parisuhdehelvetit Isä ja Kuolemantanssi. George ja Martha toteavat useasti tappelevansa kunnes toinen kuolee. Suoraan viitataan
myös Viettelyksen vaunuun.

   

Yksi näytelmän

piirre ei katsojalle yleensä paljastu. Albee on nimennyt näytelmän kolme näytöstä valaisevasti. I näytös on nimeltään Pelit
ja leikit, II näytös Valpurinyö ja III näytös Manaus.

   

Totuusleikeistä edetään kaoottiseen ja känniseen riitelyyn. Kolmas näytös on puhdistautumisriitti, jolla Marthan ja Georgen
kuvitteellinen lapsi haudataan. Haudattu lapsi on muuten Sam Shepardin näytelmän nimi.

   

Länsimainen näytelmä on Edward Albeen jälkeen hätkäyttänyt kaikenlaisten tabujen rikkomisella. Perhenäytelmissä on nähnyt
karmivia rikoksia – pedofiliaa, insestiä, kannibalismia.

   

Albeen näytelmä ei saa jatkuvasti uusia esityksiä Suomessakin vain siksi, että se on rohkea levittäessään yhden pariskunnan
likapyykin muiden nähtäväksi.

   

Yksi sen toimimisen pääsyy on se, että vaikka näytelmän Martha ja George käyvät kaikkien rintamien sotaa toisiaan vastaan,
he myös rakastavat toisiaan. Omalla tavallaan.