Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Kuka pelkää Virginia Woolfia?

Kirsikka Moring – Helsingin Sanomat – 1.12.2001

Yhtä suurta perhehelvettiä

Kari Heiskanen tekee komean paluun näyttämölle Edward Albeen Virginia Woolfin toisessa pääroolissa

Edward Albee, Kuka pelkää Virginia Woolfia? Helsingin kaupunginteatterin pieni näyttämö. Suomennos Juha Siltanen. Ohjaus Reko
Lundán. Lavastus Teppo Järvinen, puvut Maija Pekkanen, valot Mika Ijäs, ääni Kirsi Peteri. Rooleissa Sara Paavolainen, Kari
Heiskanen, Vappu Nalbantoglu ja Kari-Pekka Toivonen.


Amerikkalaiset klassikot jatkavat rynnistystään Helsingin teattereissa. Resepti on yhteinen. Sama ohjaaja ja niminäyttelijät.

   

Tuoreessa muistissa on vielä kaupunginteatterin suuren näyttämön esitys Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolemasta.

   

Kansallisteatterissa parhaillaan pyörivä Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla sai nyt rinnalleen Edward Albeen Kuka
pelkää Virginia Woolfia? -esityksen kaupunginteatteriin.

   

Suomentajana on
molemmissa ollut Juha Siltanen. Kaikki kolme esitystä on ohjannut Reko Lundán.

   

Esitykset rakentuvat vanhaan kunnon amerikkalaiseen tähtinäyttelijätraditioon. Ja tottahan on, että näytelmät on kirjoitettukin
vahvojen harteiden kannettaviksi.

   

Varsinkin Virginia Woolf on paljon puheen ja verbaalin akrobatian mestariteos, jossa sanasoditaan loputtoman vuolaasti. Esittäjiltään
se vaatii karismaa. Ilman sitä katsoja uupuu jo lähtöviivalla.

   

Kuka nyt vapaaehtoisesti katsoisi 1960-lukuisia ginihuuruissaan aamuyön jatkoilla tuntikausia taistelevia virtasia?

   

Karisma hehkuukin
kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. Se astuu sisään ensimmäisessä ovenavauksessa, kun Kari Heiskasen kirjallisuuden
professori George raahaa huoneeseen sammumiskunnossa olevan vaimonsa Marthan, Sara Paavolaisen.

   

Molemmat nähtiin viimeksi toisiaan raatelevana avioparina Maria Jotunin Huojuvan talon unohtumattomassa televisioversiossa.

   

Nytkin Heiskasen tavaramerkkinä on tuttu kalmankylmä ja intensiivinen ilkeys. Paholainen on naamioitunut professorin silmälaseihin.
Henkinen kaviojalka kopsaa niin, etteivät läheiset saa rikinkatkulta hengitettyä.

   

Heiskanen on
pitkään ahkeroinut ohjaajana. Hänen paluunsa näyttelijäksi osoittaa, etteivät näyttelemisen taidot ole rapistuneet – päinvastoin.
Sisäinen voima on entistä latautuneempaa.

   

Siinä onkin muilla tekemistä.

   

Sara Paavolaisen Martha joutuukin ottamaan vauhtia ja volyymia vastavoimaansa kehitellessään ensi repliikistään lähtien niin,
ettei skaala enää tahdo riittää kolmituntisessa maastojuoksussa.

   

Tässä olisi ollut ohjaajan osana jarrutella esitystä sellaiseen rytmiin ja käännekohtien rakenteluun, ettei ilmaisu karkaa
kestopaahteeseen.

   

Tai ehkä se oli vain ensi-illan paineiden purkua? Toivottavasti rooli rauhoittuu, sillä Sara Paavolainen panee alttiiksi paljon
ja paljaasti.

   

Luurangot kaapeissa
putoilevat Albeen tekstissä jo alussa. Kuollut lapsi, kuviteltuja ja kirjallisia murhia, auto-onnettomuuksia, insestiä, raha-avioliittoja
ja muita pakkonaimisia tulvii kokonainen litania.

   

Näin onnettomia ihmisiä tapaa vain oikeassa elämässä. Miten kannatella kertomusta, joka jauhaa samaa levyä loputtomiin? Jokaisen
raidan pitäisi tuoda henkilöstään esiin jokin uusi piirre, sävy tai avautumisen aste.

   

Siinä suhteessa kaupunginteatterin tulkinnan hysterian ja raivokkuuden alle hautautuu liian monia tarpeellisia ja tärkeitä
nyansseja.

   

Riehuminen ei ole kiinnostavaa, ei edes patologisen seksismin nimissä, jos sillä ei ole muuta osoitetta kuin toisen henkinen
tai fyysinen alistaminen.

   

Monisävyiseksi ja -tasoiseksi paljastustarinaksi kasvaakseen Virginia Woolf tarvitsisi annoksen lisää sävyjä. Nykyhermoon
iskeäkseen se huutaa lyhennystä ja nopeampia leikkauksia.

   

Kahden avioparin
keskinäinen taistelu, kahden sukupolven ja -puolen voimailunäytös on tehty fyysisesti näyttävästi.

   

Sekä Vappu Nalbantoglun Honey että Kari-Pekka Toivosen Nick ovat kuitenkin hahmoina niin amerikkalaisia, että suomalaistuakseen
heitä pitäisi ravistella kunnolla.

   

Tyhmät blondit ovat meillä vitsi, Albeella ei. On siinä tekemistä.

   

Biologi ja uros, ”ihan koirana” heilumaan pakotettu Nick ei tarjoa professori Georgelle kunnon vastusta. Heiskanen on kukkotappelussakin
niin ylivoimaisen älykäs taktikko.

   

Ilman Juha Siltasen
ironisen hauskaa ja terävää nykykieltä näytelmä olisi todella kellastunut.

   

Teppo Järvisen nukkekotilavastusta en sen sijaan ymmärtänyt lainkaan. Lintuperspektiivistäkö esitys on tarkoitettu katsottavaksi?

   

Ja kun kirjailija kuvaa 1960-luvun amerikkalaisen keskiluokkaista yliopistomaailmaa, ei silloin professorin kodissa istuta
keinonahkaisilla, suorakulmaisilla prolesohvilla.

   

Ensi-iltayleisö näytti
kuitenkin loppuaplodeista päätellen pitävän kiitollisen kovasti näkemästään.

   

Purkutuomion saaneet ihmissuhteet romahtelevat Virginia Woolfissa ainakin tarpeeksi näyttävästi ja äänekkäästi.

   

Lopuksi jää onneksi hiljaisuus. Ehkä siinä on toivoa? En ole ihan varma.