Arvio: Kuka pelkää Virginia Woolfia?
Raila Kinnunen – Apu – 4.1.2002
Anna meille meidän jokapäiväinen
Anna meille meidän jokapäiväinen
oivalluksemme
Edward Albee, Tennessee
Williams, Arthur Miller. Nämä viime vuosisadan puolivälin
amerikkalaiset näytelmäkirjailijat ovat osoittaneet parin viime vuoden aikana
kahdella helsinkiläisellä päänäyttämöllä, Kansallisteatterissa ja
Kaupunginteatterissa leijonankynsiensä tylsymättömyyden.
Williams, Arthur Miller. Nämä viime vuosisadan puolivälin
amerikkalaiset näytelmäkirjailijat ovat osoittaneet parin viime vuoden aikana
kahdella helsinkiläisellä päänäyttämöllä, Kansallisteatterissa ja
Kaupunginteatterissa leijonankynsiensä tylsymättömyyden.
Reko Lundanin Kaupunginteatterin pienelle
näyttämölle ohjaama Albeen Kuka pelkää Virginia Woolfia? on loistava. Muutaman
minuutin välein yleisöä heitellään härskistä naurusta viiltävään suruun.
Sara Paavolainen ja Kari Heiskanen pelaavat
vanhemman avioparin rooleissa ikiaikaista leikkiään, josta on leikki
kaukana.
näyttämölle ohjaama Albeen Kuka pelkää Virginia Woolfia? on loistava. Muutaman
minuutin välein yleisöä heitellään härskistä naurusta viiltävään suruun.
Sara Paavolainen ja Kari Heiskanen pelaavat
vanhemman avioparin rooleissa ikiaikaista leikkiään, josta on leikki
kaukana.
Nuoripari Kari-Pekka
Toivonen ja Vappu Nalbantoglu alkaa oivaltaa nuoruuden
kaikkivoipaisuutensa keskellä olevansa matkalla samaan
noidankehään.
Toivonen ja Vappu Nalbantoglu alkaa oivaltaa nuoruuden
kaikkivoipaisuutensa keskellä olevansa matkalla samaan
noidankehään.
Ihmeellistä on tekstin ajattomuus, Juha
Siltasen suomennoksen briljanssi, Teppo Järvisen
lavastuksen kekseliäisyys. Se miten kukin roolihahmo labyrinttia käyttää,
viestii paljon, mutta mikään ei olisi mitään ilman Paavolaisen ja Heiskasen
yhteispeliä, kykyä kertoa tarinaa ihmismielen liikkeistä ja vaarallisista
peleistä.
Siltasen suomennoksen briljanssi, Teppo Järvisen
lavastuksen kekseliäisyys. Se miten kukin roolihahmo labyrinttia käyttää,
viestii paljon, mutta mikään ei olisi mitään ilman Paavolaisen ja Heiskasen
yhteispeliä, kykyä kertoa tarinaa ihmismielen liikkeistä ja vaarallisista
peleistä.
Esitys on niin hyvä, että sisältä
kylmää ja kuumentaa, katsoja muistaa taas, miksi teatteri on elämyksenä
voittamaton. Loppukohtaus syöpyy mieleen ikiajoiksi, ja järjelle jää vain
hiljaisuus.
kylmää ja kuumentaa, katsoja muistaa taas, miksi teatteri on elämyksenä
voittamaton. Loppukohtaus syöpyy mieleen ikiajoiksi, ja järjelle jää vain
hiljaisuus.