Arvio: Viimeinen valssi
Tärkeämpää kuin se mitä sanotaan, on se miten se sanotaan!
Näin ainakin Helsingin Kaupunginteatterin suuren näyttämön uutuuden VIIMEINEN VALSSI kohdalla. (Raila Leppäkosken ohjaus, käsikirjoitus Carin Mannheimer, ensi-ilta 21.1.2010)
Näytelmän tekstistä pulpahtelee runsaasti jo monasti kuullutta vitsintynkää, mutta ne vanhatkin kaskut naurattaa, kun ne lausuu ilmoille loistava näyttelijä.
Ja niitähän VIIMEISESSÄ VALSSISSA riittää.
Antti Litja, Ulla Tapaninen, Riitta Havukainen, Sara Paavolainen, Leena Uotila, Seppo Maijala ja Tom Wentzel esittävät seitsemää vanhusta vanhusten palvelutalosta.
Jokainen hahmo on aito, koskettava ja traaginen, jopa niin että katsoessa on ihan vereslihalla.
Leena Uotilan dementoitunut ”Inkeri” ja Antti Litjan ”Olli” verestävät lihaani pahimmin.
Kaiken nykypäivän ongelmien mukaanymppäys tekstissä on a-studio-luokkaa ja katsojille käy taas kertaalleen selväksi, minkälaista on elämä vanhustenhuollon parissa, vanhuksena tai työntekijänä.Työntekijät ovat joko ”hulluja”, kun suostuvat työehtoihin, tai sitten virolaisia ja jokatapauksessa palavat loppuun ja kuormitus on kohtuuton.
Sukulaiset eivät ole ajan tasalla, eivätkä osaa suhtautua vanhuuden muuttamaan vanhempaansa.
Jokaiselle vanhainkodissa edes hetken työskennelleelle, näytelmässä esitetty arki on realistista ja erittäin tunnistettavaa.
Aivan varmaa myös on se, että jokainen katsomossa istuva mietiskelee, kuka hahmoista hän itse on, jokusen vuoden päästä?
Kummasta päästä heittää enemmän; päästä vai jaloista?
Kumminpäin vain, visio on hiukan pelottava.
(Itse löysin osasia jokaisen ”mummon” käytöksestä, jotka istuvat minuun. Ehkä kuitenkin Riitta Havukaisen ”Ulla” on lähinpänä tulevaa minääni?)Vaikka VIIMEINEN VALSSI on realistisuuden ja osoittelevaisuuden lisäksi myös hauska, en nää näytelmää kovin lohduttavana.
Tosin jos näytelmään olisi väännetty jokin epäuskottava ”lohdullinen loppu”, se olisi ollut sangen kornia.Katsomosta poistuu kyllä hieman alavireisenä – siis siitäkin huolimatta, että on saanut nauraa.
Kaikessa naurussa on kuitenkin mukana surumielisyys ja haikeus.
Haikeutta lisäsi Pirjo Bergströmin musiikki ja ”vanhusten”lauluosuudet.
VIIMEISEEN VALSSIIN suhtautuu vähintäänkin ristariitaisesti.
Tässä yhteydessä todentuu myös se jostakin mieleen nouseva vanha totuus, että lähimpänä kuolemaa on myös lähimpänä elämää ja naurua.
Näytelmän henkilöt ehkä ovat kuoleman esikartanossa, mutta sielläkin elämässä on mukana nauru ja tunteet, niin viha, kateus, kuin rakkauskin.(Muissa kuin vanhusten rooleissa esiintyvät Merja Larivaara, Sami Hokkanen, Anitta Niemi, Petri Johansson ja Jonna Järnefelt)