Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Viimeinen valssi

Päivi Kuokkanen – Ylöjärven Uutiset – 31.3.2010

Helsingin Kaupunginteatterin estradilla seitsemän hurmaavaa vanhusta kysyy:

”Mitä tällä kaikella ajalla oikein tekee?”

Carin Mannerheimin kirjoittama ja Raila Leppäkosken ohjaama Viimeinen valssi kertoo hoitokodista, jossa viimeistä varttiaan kuluttaa seitsemän persoonallista vanhusta. Musiikilla maustettu draama on sisällöltään tuttu, mutta mehukas näyttelijätyö imaisee matkalle vanhustenhoidon salattuihin elämiin.

Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä sataa.
Harmaana värjöttävän talon märälle takapihalle töpöttelee vanhus pelkässä yöpaidassa ja kumisaappaissa, eksyneenä, hämmentyneenä ja eilistä päivää etsien.

Tämä on liiankin tuttu uutinen lehtien palstoilta: muistinsa menettänyt vanha ihminen harhailemassa vähissä vaatteissa kylänraitilla, usein myös vakavin seurauksin.

Käsikirjoittaja Carin Mannerheim asuttaa seitsemän, huonosta muistista, pettävästä kehosta ja sukulaisten puutteesta kärsivää ikäihmistä samaan hoitokotiin.

Työntekijät ovat ihailtavan pitkäpinnaisia ja työlleen omistautuneita, ja juuri siksi säästötoimien kurimuksessa myös lähellä loppuun palamista.

Tarina vyöryttää näyttämölle mitä ajankohtaisinta tekstiä vanhusten oikeuksista elon viimeisen vartin valuessa loppuunsa.

Raila Leppäkosken ohjaus hyödyntää sarjakuvamaisella tavalla pyörivää näyttämöä kuljettaessaan vanhuksia lavalle ja kulissien taakse.

Enimmän aikaa kuitenkin istuskellaan turinoimassa ruokasalissa tai rullataan rollaattoreilla, kiireettömästi ja asioita toistellen.

Uskomaton Uotila

Karismaattisen Pirjo Bergströmin taitava musisointi luo esitykseen rentoa menoa ja letkeää tunnelmaa, mutta myös surumielistä kaihoa.

Puvustaja Maija Pekkasen katsaus vanhusten vaatekaappiin on todenmakuinen.

Antti Mattilan kliininen lavastus ja Kari Leppälän laitosmaiset valot luovat pelkistetyn miljöön, jossa tila on annettu näyttelijöille.

Carin Mannerheimin teksti soljuukin sujuvasti mainioiden näyttelijöiden suussa.

Leena Uotilan dementoitunut Inkeri köpöttelee tikkaavin askelin, suu apposen avoimena hoitokodin vierailla käytävillä kotia etsien. Ja, ne silmät, ne pelosta pyöristyneet silmät saavat katsojan herkistymään. Uskomattoman hieno tulkinta.

Ei siis ihme, että Inkerin yhtä hämmentyneen tyttären (Jonna Järnefelt) laulaessa äidin silmistä, nenäliinalle on käyttöä.

Lieneekö saman tunteen jakanut vieressäni istunut herra, joka piilotti nitron suuhunsa.

Valloittava on myös Sara Paavolaisen Harriet, joka on vähän petrannut taustojaan. Harriet on kultakengissään, selkä kaarella ja jalat längellä vaappuessaan kuin ankanpoika, mutta silti niin tyylikäs. Näyttelijällä on asiaankuuluvan tunteikas vibrato laulaessaan.

Sormuksella sänkyyn

Sota-ajan lapsilla on muistoissa alituinen nälkä. Niin myös Ulla Tapanisen rempseästi esittämällä Maikilla, jolla riittää vielä virtaa läpsiä ”poikia” pyllylle.

Seppo Maijala tekee ihastuttavan hyväntuulisen roolityön kasveihin hullaantuneena Hanneksena, jolla on pääkopassa ”matot pikkasen kasassa”.

Riitta Havukaisen karhean koruton Ulla on topakka ilmestys kaulassa roikkuvine omaisuuksineen. Jaana Nykäsen ja Ari Haapaniemen taidokas naamiointi sekin.

Antti Litjan tulkitsema Olli raapustaa omaa muistokirjoitustaan. Välinpitämättömän vaikutelman antava mies huutaa tuskaansa yön yksinäisyydessä: halu olisi tulla haudatuksi luonnon säätämää järjestystä nopeammin.

Tom Wentzelin esittämä Axel on hurmuri villatakin viimeistä silmukkaa myöten, ja siitä pääsee nauttimaan onnekas Inkeri. Sitoutumista toki vaaditaan kasikymppisiltäkin: samaan sänkyyn ei pääse kuin avioitumalla.

Pehmolelu kainaloon

Hoitajat ovat lääkkeiden, vaippojen, syöttämisten ja jumppauttamisen keskellä ihailtavan empaattisia, joka sekin on paikoin katoava luonnonvara.

Liian usein jäävät silti toteutumatta näytelmän vanhusten pyynnöt luokse jäämisestä, kun on niin paha mieli.

Savolaisilla sukujuurillaan tanakasti maanpinnalla seisova hoitaja Elsa (Merja Larivaara) kiteyttää manifestissaan kaikki ennalta tuntemamme vanhustenhoidon epäkohdat. Se kuulostaa kliseiseltä, mutta on tunnetusti totuus nyky-Suomesta.

Sami Hokkasen virolainen Vallo-vekkuli on hoivatyön helmi. Hokkasen puhe soljuu solmuun menemättä ja kuulostaa niin – virolta.

Elinkaaremme viimeinen pikamatka on monen kohdalla yksinäistä taivallusta.

Näytelmässä lohdutusta yksinäisyyteen ja turvattomuuteen tuovat pehmolelut, muistot ja joskus myös salapullo, kun päivät saattavat kulua vain ihmetellessä: ”Mitä tällä kaikella ajalla oikein tekee?”

Viimeinen valssi tempaa mukaansa ensi poljennosta ja kyllähän Leena Uotila ja Tom Wentzel sen tyylikkäästi viimeiseen tahtiin saakka saattelevat.