Arvio: Buster Keaton – elämä ja teot
BUSTER KEATON, Elämä ja teot
Rauno Ahonen heittäytyy taituroiden ja suurella sydämellä mykän ajan filmitähden mielikuvitukselliseen elämään. Loistavan tekstin on kirjoittanut Kari Hotakainen. Ohjauksesta vastaa Miko Jaakkola ja taitavasta musisoinnista Kaisa Kulmala.
Vanhan amerikkalaisen elokuvan koomikoita fanitetaan kolmessa ryhmässä: Yhdet tykkäävät Ohukaisen ja Paksukaisen hulvattomasta crazy-komediasta. Toiset pitävät Charlie Chaplinin romanttisesta charmista. Kolmannet ihailevat Buster Keatonin kivikasvomaista, melankolista olemusta ja hänen omintakeista huumoriaan. Kari Hotakainen kuuluu varmasti Keatonin faneihin, koska hänen kirjoittamansa erikoinen, lumoava ja runollinen tutkielmansa Buster Keatonista on mielestäni lähes parasta Hotakaista.
Näyttelijä Rauno Ahonen ja ohjaajakaverinsa Miko Jaakkola lienevät sekä Keatonin, että Hotakaisen faneja, koska yhteistyöstä on syntynyt saumaton, eheä ja aiheensa näköinen monologiesitys. Jotakin teoksen suosiosta kertoo se, että Ahosen monologi saa neljän vuoden jälkeen uuden elämän Kaupunginteatterin Studio Elsassa, ensi-ilta oli aikoinaan Teatteri Takomossa. Idea on erittäin kannatettava: Miksei toimivia, pienimuotoisia ja yleisön suosion saaneita esityksiä voisi kierrättää enemmänkin teattereista toiseen?
Hotakaisen teos on mielikuvituksellinen tutkielma eräänlaisesta ”keatonismista”, tavasta olla ja elää lakonisesti, huomaamattomasti, silti elämästä iloiten. Busteriksi itsensä esittelevä Rauno Ahonen on varaosien myyjä Vantaalta. Tästä lähtökohdasta käsin aletaan kertoa 20-luvun tähden, Buster Keatonin ehkä todellista, ehkä kuviteltua elämää lapsuudesta aikuisuuteen. Puheenvuoron saavat mm. isä ja äiti, konnuuksiin kyllästynyt talonmies, ensimmäinen vaimo, poika Harry Dean aikuisiässä, työkaverit, kuten Charlie Chaplin ja nyrkkeilijä Mike Tyson.
Ahonen ei siis ole lavalla yksin. Jokaisen hahmon, tai sivupersoonan hän kuvittaa taitavan miimisesti ja ääntään vaihdellen. Hahmojen kertomukset ovat absurdin kipeitä, tai kipeän absurdeja ja monet yleisöstä alkavat hekottaa tauotta.
Loppurutistuksessa sivupersoonat ilmestyvät lavalle samalla kertaa. Joko ollaan skitsofrenian, tai näyttelijän taituruuden ytimessä. Taidan uskoa kumpaankin.
Hurjimpia hahmoista on tutkija Alice Miller, joka piirtää koruttomasti Buster Keatonista psykologista profiilia: ”Sirpaleinen ja monin tavoin psyykkisesti vammautunut persoona, mitättömyys.” Hahmolla on päässään takkuinen polkkatukkaperuukki, neuroottisia pakkoliikkeitä ja puristeinen, kimeä ääni. Mainio oivallus. Myös Chaplinin hahmo on tarkkaan tutkittu ja hauskasti nyansoitu.
Ahonen ei ole lavalla myöskään fyysisesti yksin. Hänellä on tukenaan ihastuttavan notkea ja monipuolinen pianisti Kaisa Kulmala. Muusikko taitaa kaikki tyylilajit ja johdattelee tarinaa myös kertojan äänellä. Esitys alkaa asiaankuuluvasti Ahosen melankolisella blues-kitaroinnilla. Synkistelyn keskeyttää Kulmalan reipas ragtime ja samalla nähdään Ahosen suusta mykästi tulvahtavat paljon puhuvat miimit: ”mitä v….a!”
Pian duo löytää yhteisen soundin ja esityksen helminä kuullaan mm. karhean hellä tulkinta Moody Bluesin klassikosta ”Nights in white satin”. Myös Olavi Virran tutuksi tekemä Luonnon lapsi saa herkän tulkinnan englanniksi. Ahosen äänestä on ihailtavan moneksi, kuten on myös Kulmalan vapaan säestyksen laita. Eräässä kohtauksessa soundi on täydellisen autenttinen, kuin katsoisi oikeasti mykkäelokuvaa, jota pianisti säestää.
Jaakkolan lavastus on yksinkertainen ja tylyn tyylikäs: Vinosta ristikkoikkunasta heijastuu lattiaan yhtä vino kuvio, kuin vinksahtanut ihmismieli. Välillä vanha, oikea elokuvaprojektori säkättää ja raksuttaa.
Esitys on täynnä Hotakaisen ytimekkäitä, lakonisia elämänviisauksia ja ns.
one-linereita. Pirstoutuneen mielensä yleisölle esittämisen tarpeen Ahonen kuittaa: ”Kokonaiselle ihmiselle ei ole sosiaalista tilausta juuri nyt.” Nyrkkeilyohje: ”Jos on pakko lyödä, lyö ohi”. Pessimismistä ja positiivisuudesta: ”Alakulo on ilotalon kivijalka”. Parisuhteesta: ”Siinä suhteessa täytyi pitää pää kylmänä ja sukset valmiina eteisessä”. Tehokkaita, kauniin kipeitä sivalluksia.
Jaakkolan ohjaus kannustaa Ahosta olemaan hulvaton, taituruuden äärirajoilla, jopa röyhkeä. Yleisöllekin kuittaillaan kyynisesti, mutta yleisö otetaan myös hauskan tuttavallisesti mukaan. Ahonen taitaa myös herkkyyden ja läsnäolon. Koskettavimmillaan esitys on loppupuolella, jossa Ahonen herkän karheasti, lähes kyyneleet silmissä on hyvin auki yleisön kanssa. Nimenomaan kanssa, ei edessä, eikä yläpuolella. Rauno Ahosesta on tullut ilmiömäinen taituri ja avaimen löytäjä suoraan yleisön sydämiin.