Arvio: XPSD
Kenneth Kvarnströmin uusin teos XPSD Helsinki Dance Companylle lunastaa siihen asetetut odotukset. Se on juuri sellainen esitys, jota häneltä on positiivisessa mielessä totuttu näkemään.
Yksityiskohtia myöten viimeistelty, varmaksi harjoiteltu, runsaasti liikettä sisältävä tanssiteos, jossa kokonaisuuden eri osatekijät ovat sekä taiteellisesti itsenäisiä että tasapainossa keskenään.
Näyttämö on mahdollisimman pelkistetty, vain lattian valkoinen suorakaide muuten mustassa tilassa. Tyhjyys, johon valon ja varjojen vaihtelua, rajauksia ja muotoa tuovat Vesa Ellilän valkoiset ja kellertävät valot.
Sama minimalistisuus jatkuu myös Erika Turusen puvustuksessa, joka Valtteri Raekallion myyttisen naishahmon valkoisia hihoja lukuun ottamatta on täysin musta. Mutta ei missään tapauksessa tylsän musta. Pukujen koristekuviot ja ennen kaikkea tanssijoiden lintumaiset kaulurit sisältävät viitteitä barokista.
Samaa 1600-luvun hovitanssien koristeellisuutta ja runsautta on myös Kvarnströmin liikekielessä. Liikettä on paljon, välillä jopa ryöppyämällä. Se on yhtä aikaa sekä vahvan fyysistä että pehmeällä sensuaalisuudella silattua. Tämä yhdistelmä saa aikaan tietynlaisen mystisyyden tai uhkan tunnun. Kuin pinnan alla koko ajan tarkoitettaisiin jotain muuta kuin mitä näytetään.
Hypnoottista tunnelmaa
Loputon, mutta tiukasti hallittu liikevirta, jossa tietyt eleet ja liikefraasit aika ajoin toistuvat, saa aikaan hypnoottisen tunnelman, imun joka vangitsee katsojan. Tätä hypnoottisuutta lisää Jukka Rintamäen koko tilan täyttävä tummanpuhuva äänimatto, joka vyöryy vastustamattomalla voimalla eteenpäin.
Vaikka XPSD (eXPoSeD), paljastettu ja jaettu, on periaatteessa juoneton, puhtaasti liikkeeseen perustuva teos, löytyy sen eri kohtauksista hyvinkin vahvoja sisältöjä. Yksi kauneimmista on Inka Tiitisen ja Kai Lähdesmäen karheanhellä duetto, joka kuvaa luopumista ja loppumista.
Muutenkin kaikki tanssijat ovat aivan loistavia. Runsaan tunnin mittainen, tiivis esitys on fyysisesti raskas ja teknisesti vaativa.
Niin Sofia Karlsson, Heidi Naakka, Mikko Lampinen kuin Tiitinen, Lähdesmäki ja Raekallio ovat läsnäolossaan ja liikkeiden viimeistelyssään upeita. Heidän tanssissaan on voimaa ja teokseen kuuluvaa tummuutta, mutta myös liikkeen kirkkautta ja syvälle ytimiin sisäistetyn kokonaisuuden varmuutta. He ovat vaivattomasti yhtä teoksen ja esityksen kanssa.