Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Rimakauhua rakkaudessa

Rolf Bamberg – Uutispäivä Demari – 21.10.2005

VALLOITTAVAA MUSIIKKITEATTERIA RAKKAUDEN HUUMASTA JA TUSKASTA

Vailla isompia ennakko-odotuksia mieleensä lataamattoman, mutta musikaaleihin usein varauksellisesti asennoituvan teatterinkatsojan on joskus helppo hymyillä. Nähtäväksi osuukin iso positiivinen yllätys, helmi hely-arkun kätköstä.


Näin kävi minulle Studio Pasilan Rimakauhua rakkaudessa -esityksen kanssa. Ammatin valopuolia.
Todettakoon silti heti alkuun, että Richard Maltby Jr:n kirjoittamalle ja David Shiren säveltämälle parinkymmenen temaattisesti yhteen nivotun laulun potpurille on roiskaistu älytön, ilmeisesti ”TV:stä tuttu” -pohjalta rakennettu nimi. Harhaanjohtamista sekin, sillä tällä jutulla ei ole mitään tekemistä suositun ihmissuhdesarjan Rakkautta ja rimakauhua kanssa. Alkuperäinen nimi on kaksimerkityksinen Closer Than Ever ja sen suora suomennos Lähempänä kuin koskaan olisi istunut sisältöön hyvin. Ei vaan tainnut olla tarpeeksi myyvä. Se siitä, ei nimi teatterielämystä pahenna, kun sen takaa löytyy taidolla, sydämellä ja vilpittömällä innostuksella tehty ehjä esitys.

Tunnistettavuus valttina


Rimakauhua rakkaudessa ei ole juonellinen musiikkiteatteriesitys, mutta sen lauluilla on iso pääjuonne. Ne kertovat kaikki tavalla tai toisella rakkaudesta, sen kadottamisesta ja kaipuusta, intohimosta ja sen hiipumisesta. Ne kasvavat pieniksi tarinoiksi niin parisuhdebaanan aurinkoiselta kuin varjoisaltakin puolelta ja mikä ilahduttavinta eivät sorru sen enempää siirappisuuteen kuin naturalistiseen mielenkuritukseenkaan. Huumori on vahvasti läsnä, mutta ei päälleliimattuna, vaan tekstejä rehevöittämässä. Paikoin se on mukavasti ronskinpuoleistakin, ei silti hävytöntä tai halvasti napapiirin alapuolelle änkevää.


Monipuolisuudellaan puoleensavetävien laulunumeroiden kertomusten päällä leijuu vahvana tunnistettavuuden aromi. Niinpä Rimakauhua rakkaudessa valloittaa myös uskottavuudellaan. Kun tämä merkittävä elementti kohtaa toimivasti toteutetun ja töksähtelemättömästi etenevän estradiviihteen, ollaan sellaisen kokonaisuuden äärellä, jolla on edellytykset teatterihitiksi. Tällaisella tavaralla luulisi olevan helppo houkutella esimerkiksi ”nuoret aikuiset” -lapulla merkitty väestönosa sisään teatterin ovista.

Tosi tiivistä tiimityötä


Milko Lehdon ohjaus luottaa vahvasti esiintyjiin. Siis näyttelijöihin, sillä sitähän he laulaessaankin ovat. Toiminnallisuus kasvaa heidän välittömästä kontaktistaan paitsi toisiinsa niin erityisesti yleisöön, mikä tällaisessa lajityypissä on puheteatteria merkityksellisempi. Väliaplodeja ei tarvitse heitellä katsomosta vain siltä pohjalta, että olipa hyvin vedetty biisi. Sellainenkin vaara vältetään, että nähtävissä olisi vain kavalkadi laulunumeroita. Lehto on ohjaajana onnistunut loihtimaan koko ajan eteenpäin rullaavan kokonaisuuden.


Näyttämöllä ei ole turhaa tavaraa, muutamalla huonekalulla ja moneksi muuttuvilla laatikkoelementeillä tullaan hyvin toimeen. Ja kun usein varsin arkisten ihmissuhdeasioiden parissa ollaan, ei puvuillakaan ole tarvetta koreilla niin kuin isomman skaalan musikaaleissa useimmiten – ähkyyn asti.


Esiintyjänelikko Sami Hokkanen, Hanna Kaila, Pauliina Kiuru ja Antti Timonen on rautainen paketti. Vaikka ovatkin kaikki olleet mukana muun muassa kaupunginteatterin Miss Saigon -musikaalissa, heissä on tuoreutta ja rohkeutta heittäytyä vähän poikkeuksellisen musiikkiteatterin vaatimusten toteuttajiksi. Kvartetista joku saattaa olla toista hieman parempi äänenkäytössään tai laulun puhtaudessa ja voimassa, yksi taas näyttelijänä ilmaisevampi kuin joku toinen, mutta tällaisten pikkunippelöintiin asti menevien erittelyjen tekeminen on tässä tapauksessa turhaa. Nyt on kyse tiimistä, joka toimii vahvasti musketöörihengessä: yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta taistellaan luutunutta viihdyttämistä vasta. Voitokkaasti.


Pienen töksähdyksen muuten niin eloisaan jatkumoon aiheuttaa se, että pianisti Jukka Nykänen nostetaan parissa biisissä ikään kuin rooliin. Ei hän suinkaan huono tulkitsija ole, mutta on kuitenkin muusikko näyttelijöiden keskellä ja se tuntuu. Vaan ei tämä seikka suurta kuvaa turmele, hieman vaan kehystä naarmuttaa.


Rimakauhua rakkaudessa -produktiossa olisi selvä tilaus teatteri-soundtrackiin, jos sellaiset oikeudet biiseille olisi olemassa. Levy-yhtiöimmeiset, menkää kuulolle.