Arvio: Next to Normal
Perheen sisäiset, ja erityisesti äidin, psyykkiset ongelmat eivät ole aihe, joista ensimmäiseksi ajattelisi tehtävän musikaalia. Mutta kun on nähnyt Brian Yorkeyn kirjoittaman ja Tom Kittin säveltämän Broadway-musikaalin Next to Normal Helsingin kaupunginteatterin Teatteristudio Pasilassa, on vakuuttunut siitä, että tämä on juuri oikea muoto.
Puheteatterina sama tarina olisi ollut äärimmäisen raskas. Lähes läpisävellettynä vaikeasta aiheesta on tullut menevä, mutta puhutteleva ja koskettava esitys, joka näyttää kipupisteet, mutta antaa myös toivoa ja uskoa ihmisen selviytymisestä. Kritiikki kohdistuu sekä psyykkisten ongelmien vahvaan lääkehoitoon, mutta myös ihmisten omaan suhtautumiseen.
Kaiken ymmärtävä ja kestävä rakkaus ei välttämättä ole aina oikea tapa auttaa, eikä matka kohti parempaa tulevaisuutta voi alkaa, ennen kuin ihminen suostuu kohtamaan oman tuskansa alkulähteen.
Musikaali kerii auki pienen ydinperheen tilannetta kuin psykologinen trilleri, eikä kaikki välttämättä olekaan ihan niin kuin aluksi näyttää. On nautinnollista, kun ei kevyempien musikaalien tapaan voikaan etukäteen olla varma, mihin kaikki johtaa. Juonen kulku koukuttaa ja tarinassa on yllätyksensä.
Esitys kulkee ja myös tärkeimmät henkilöiden väliset kohtaamiset tapahtuvat melkein tauotta toisiaan seuraavien laulujen myötä. Puheosuudet vain täydentävät laulujen sisältöä. Kittin sävellykset liikkuvat laajalla skaalalla lähes rockista tyypilliseen musikaalivalssiin kappaleiden tyylin liittyessä kulloiseenkin tunnetilanteeseen. Mikko Koivusalon suomennos on luontevaa ja karheaa tämän päivän puhekieltä, joka istuu biiseihin ja esittäjiensä rooleihin.
Upeasti tulkitut laulut
Markku Nenosen intensiivinen ohjaus hyödyntää Markus Tsokkisen avointa ja väljää kotilavastusta, erityisesti sen portaita, monin tavoin. Laulut ovat osa näytelmän kulkua, eivätkä vain suoraa esittämistä yleisölle.
Tarinan keskiössä on Jonna Järnefeltin esittämä äiti, jonka vuosia jatkunut psyykkinen sairaus on vienyt niin perheen sisäiset kuin ulkoisetkin suhteet aikamoiselle kiemuralle. Tilanne alkaa keriytyä auki, kun vuosien puhumattomuus uskalletaan murtaa. Äidin vastapoolina on Vuokko Hovatan esittämä lukioikäinen tytär ja hänen lopultakin puhkeava kapinansa perheen tilannetta kohtaan.
Eniten aineksia moniulotteiseen roolikuvaan on Järnefeltillä ja Hovatalla, ja he tekevätkin henkilöistään välillä hyvin vereslihalla olevia. Esityksen miesroolit, niin Juha Juntun aviomies, Tuukka Leppäsen poika, Petrus Kähkösen poikaystävä kuin Antti Timosen kaksi tohtoria, ovat selkeästi vähemmän keskeisessä asemassa. Silti erityisesti Kähkönen ja Junttu saavat palan nousemaan kurkkuun näyttäessään tilansa saadessaan sen valtavan rakkauden ja huolehtimisen määrän, mikä heissä naisiaan kohtaan on.
Koko viisihenkinen näyttelijäjoukko laulaa upeasti, eikä esityksen energiataso herpaannu hetkeksikään.
Next to Normal tavoittaa jotain tässä ajassa hyvin tyypillistä: musiikin kautta ja avulla pystytään tuomaan rankka ja vaikeasti käsiteltävä aihe lähelle ihmistä. Osaava tulkinta koskettaa katsojan tunteita ja toiveikas loppuratkaisu antaa uskoa elämään.