Arvio: Enron
Enron johdattaa talouselämän omituisuuksiin
Helsingin kaupunginteatterin näytelmä on sekä viihdyttävä että vakava oppitunti edelleen ajankohtaisesta kirjanpitoskandaalista ja konkurssista.
Luovuus ja innovatiivisuus ovat yritysmaailmassa yhä muodikkaita sanoja. Amerikkalaisen energiayhtiö Enronin tapaus on varoittava esimerkki siitä, etteivät nämä aina ole vain positiivisia asioita.
Kari Heiskasen ohjaama Enron-näytelmä Helsingin kaupunginteatterissa esittää Enronin 1990-luvun ja 2000-luvun alun tapahtumat siten kuin ne todellisuudessakin menivät. Erityisen luova ja innovatiivinen hahmo on varatoimitusjohtaja ja EnronOnlinen pääjohtaja Jeffrey Skilling, jota esittää loistavasti Eero Aho.
Skilling toi yhtiöön uuden kirjanpitokäytännön, jossa arvioidut tulevat myyntivoitot kirjattiin etukäteen ikään kuin toteutuneiksi. Enron sai tähän Yhdysvaltojen rahoitusmarkkinavirastolta luvan ensimmäisenä yhtiönä. Toinen neropatti oli rahoitusjohtaja Andrew Fastow (Ilkka Forss), joka keksi tappioiden siivoamisen erillisiin yhtiöihin, jotka olivat kuin sisäkkäisiä maatuskanukkeja.
Muita ”luovia” toimintatapoja olivat muun muassa voimalaitosten sulkeminen sähkön hinnan vedättämiseksi Kalifornian energiakriisin yhteydessä sekä lupaus elokuvien välittämisestä laajakaistaa myöten. Lupaus oli tyhjä, koska siihen ei ollut minkäänlaisia teknisiä valmiuksia. Kaikki tähtäsi osakekurssin jatkuvaan nostamiseen, jossa yhtiö onnistuikin pitkään loistavasti.
Rahamaailma irti reaalitaloudesta
Enronin tarina on jo itsessään sen verran dramaattinen, että sen tuominen näyttämölle ei vaadi kikkailuja. Brittiläisen Lucy Prebblen käsikirjoitus noudattaa tiettävästi varsin tarkasti todellisia tapahtumia, monia repliikkejä myöten. Kaupunginteatterin esityksessäkään turhaa itsekorostusta ei ole, vaan katsojan huomio kiinnittyy itse tarinaan – siihen, mitä tapahtui todella. Tämän mahdollistaa ohjauksen ja muun toteutuksen ammattitaitoisuus.
Skilling julistaa että konkretiaa, kuten kaasuputkia, ei liiketoiminnassa enää tarvita: pelkillä numeroilla operoiminen riittää. Näytelmän lavastuskin on riisuttu ylimääräisestä konkretiasta. Firman avaraa aulaa muistuttavan tilan taustalla on taulu, johon piirretään punaisella Enronin pörssikurssia kuvaavaa käyrää. Konkretia ja ulkopuolinen maailma eivät kuitenkaan jätä tätä kuplaa rauhaan.
Innokkaan ja dynaamisen Skillingin ajatusmaailma on darwinistinen: markkinat ratkaiskoot, ketkä pärjäävät ja ketkä eivät. Markkinavoimat kääntyvät kuitenkin lopulta häntä itseään ja Enronia vastaan. Näyttämöllä markkinoita edustavat dinosaurushahmot, jotka muistuttavat Fastow’ n perustamasta Raptor 1 -nimisestä erillisyhtiöstä.
Näytelmän lopussa muistutetaan, että yhdeksän vuoden takainen Yhdysvaltojen historian suurin konkurssi on edelleen ajankohtainen: vastaavanlaiset rahoitusjärjestelmät ja kuplat olivat myös uusimman finanssikriisin taustalla.
Näytelmä antaa runsaasti ajattelemisen aihetta talouden ja yhteiskunnan peruskysymyksistä. Se on kuin oppitunti siitä, miten talouselämän joukkosuggestiot syntyvät, paisuvat ja puhkeavat. Eikä tällä oppitunnilla helposti pääse ikävystymään.
Johtajat omissa maailmoissaan
Tarina keskittyy yhtiön yläkerroksen suhmurointeihin. Lopussa pari kaiken menettänyttä työntekijääkin pääsee ääneen. He ovat kuin eri maailmasta: johtajat eivät ymmärrä heitä. Samantyyppinen on johtajien asenne konkurssin jälkeen senaatin kuulustelujen yhteydessä. Julkisen sektorin mitättömyyksien touhut eivät bisnesmaailman yli-ihmisiä hetkauta.
Näytelmä saa pohtimaan, millainen on yhteiskunta, joka tuottaa tällaisia ihmisiä ja toimintatapoja. Voisivatko asiat olla myös toisin?
Yhden tärkeän lisäelementin teokseen tuo Skillingin pieni tytär (Maija Kuparinen / Elsa Brotherus), jonka miksi-kysymykset asettavat vallitsevaa menoa kyseenalaiseksi. ”Sä oot ihan hassu”, hän ilmoittaa miljoonia ja miljardeja laskevalle isälleen. Keisari Rahalla ei ole vaatteita?