Arvio: Destruction Song II
Helsinki Dance Company otti
kotiyleisönsä vastaansanomattomasti
Tanssin, olipa laji mikä hyvänsä, voi kokea esityksenä kuvataiteen lähisukulaiseksi. Sen esteettisyys, yhtä lailla kuin sen rujous tai häikäilemättömyys, tunteiden pidäkkeisyys tai purkautuminen tuovat mieleen siveltimen lennon ja painumat kankaalla tai veistoksen hahmottumisen materiasta. Selkeimmin tätä sukulaisuutta kenties ilmentää nykytanssi, joka saa itsestään selvästi parikseen abstraktin ilmaisun. Niinkuin ei kuva, ei myöskään tanssi ole syntynyt tänään eikä eilen, kaikessa mistä se ”kertoo” on taustalla ikiaikainen levottomuus, aaltojen, tuulen, tulen ja ihmismielen liike.
”Tuhon laulusta” ei niinkään jää mieleen synkkä destruktiivisuus kuin sen tumma roihu, johon ryhmän jokainen kroppa yltyy ja yltää. Liikekielen avainsanoina ovat puhtaus ja pehmeys, niillä voidellaan tekniikka, niillä eliminoidaan epäoleellinen. Aistillisuus on läsnä vahvasti, ei itseisarvona vaan selkeänä koreografisena viestinä. Kenneth Kvarnströmin taide vaatii oivaltavan ja korkeatasoisen ryhmän. Helsinki Dance Companyn maine on vuosien mittaan kansainväliseksi kasvanut. Yleisö sai nytkin elämyksensä puhuttelevimmillaan.
Destruction Songin näyttämökuva on tehokkaan minimalistinen, ”tuhka” peittää maan. Sieltä nousevat tanssijat, jotka alkuun peitetyin kasvoin ovat kuin uhkana vieraalta planeetalta. Vastustus, alistuvuus, läheisyyden vetovoima – selittämisen kartta on sitä kaipaavalle suuri. Siinä missä musiikin atonaalisuus ja rosoisuus luo kehyksiä, siinä puvustus asettuu tyylikkäästi tukemaan tanssillisia siirtymiä.
Valofondin taidokas käyttäminen johtaa ajatukset silhuettitaiteeseen ja maljakkomaalauksiin, kun taas veistosmaiset näyttämön rajaajat sivuavat konstruktivismia. Myös ilmiselvän ja upean ”joogaosuuden” voi poimia kokonaisuudesta. Aiheisto lainaa siis kekseliäästi monelta taholta, ja lankojen kiinni punominen jää esityksen seuraajien jännittäväksi tehtäväksi.
Musiikin ilmavuus loppupuolella täyteläistää Janne Marja-ahon ja Sofia Karlssonin surumielistä ilmaisua. Niin kyseinen duetto kuin ryhmän sisäiset solistiset näytöt, akrobaattisuudessaan ja eksakteissa ajoituksissaan, luovat teokselle ja erinomaiselle tiimille selkeät ääriviivat.
Nykymaailman väri on usein niin mustaa että kipeää tekee. Mutta perikadon väri sen ei tarvitse olla, eihän.