Saavutettavuustyökalut

Kaupunginteatterin lipunmyynti on jälleen avoinna! Jatkamme vielä peruttujen esitysten lippujen siirtoa ja rahojen palautusta.
Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Destruction Song II

Sara Nyberg – Etelä-Suomen Sanomat – 24.11.2010

TUHON JÄLKEEN MAAILMA ON MUSTA


Mustanpuhuva Destruction song II sykähdyttää tanssilla ja tunnelmilla. Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmän taiteellinen johtaja Kenneth Kvarnström luo liikkeen katkeamatonta janaa syvään mustaan maailmaan. Koreografi panee tanssijat todella tanssimaan, tasainen liike soljuu läpi tunnin mittaisen esityksen. Liikemateriaali on jälleen selkeää ja monille tutuksi tullutta Kvarnströmiä.


Aluksi on tyhjyys ja kumiseva tuhon ääni. Mustaan kietoutuva näyttämö on kuin maailmanlopun jälkeen. Shokki tekee ihmisistä kuoria, peräti niin, että myös kasvot on peitetty mustaan. Vähitellen he kuoriutuvat vaatteistaan, huomaavat toisensa, ryhtyvät johonkin, työhön, elämään. Lopuksi tulee laulu, mukanaan hellyyttä, voimaa ja myös itsekkyyttä.


Pitkään neljä tanssijaa tanssii tiiviinä ryhmänä samoja liikesarjoja. Rintamasuunta on paljolti suoraan eteenpäin. He eivät näe toisiaan eivätkä tunnu katsovan yleisöäänkään, vieraannuttaminen on totaalista. He tanssivat elastista liikettä tyhjinä kuorina. Jukka Rintamäen elektroninen musiikki on valtavaa, se vyöryy yli ja jymisee. Volyymi ei riko korvia, vaan valtavuus on kuin Hornetien lentäessä kaupungin yli. Rytmiä ei ensi kuulemalta erota, ja tuntuu ihmeeltä, ettäKenneth Bruun Carlson, Jenni-Elina Lehto, Janne Marja-aho ja Valtteri Raekallio kykenevät liikkeiden täydelliseen samanaikaisuuteen.


Lattian peittää musta muovisilppu, joka lentää jalkojen alta ja liikkeen voimasta. Jens Sethzmanin lavastus muuttaa muotoaan, tanssijoiden liikkuessa lattiaan muodostuu jatkuvasti uusia kuvioita. Valo tulee kaistaleena sivusta, välillä kaistale aukeaa taustafondiin ja tanssijoista tulee varjokuvia.


Jylinä vaimenee lopulta ja rytmikäs pauke alkaa. Toisessa osassa tanssijat katsovat toisiaan ja toisiinsa, inhimillisyys pilkahtaa heidän silmissään. Samalla nähdään Kenneth Kvarnströmin tavaramerkkiä, ryhmän taitavaa kuljetusta.


Uutta voimaa lupaava lopun duetto on teoksen laulu. Sen tulkitsivat ensi-illassa Janne Marja-aho ja Sofia Karlsson, jotka tanssivat jo Destruction song -teoksen ensimmäisessä trio -versiossa vuonna 2008. Kolmas tanssija tuolloin oli Cilla Olsen. Duetossa pari tanssii yhdessä, toinen toistaan manipuloiden. Hellyys pilkahtaa liikkeissä, mutta ehkä suhteesta itselle saatu hyöty on kuitenkin tärkeintä. Silti laulu antaa lohtua, siihen viittaa myös Rintamäen musiikki, joka vaihtuu yksinäisen kitaran herkkään näppäilyyn.


Teoksen lähtökohtana on ollut musta väri ja sen variointi. Ruotsalainen pukusuunnittelija Helena Hörstedt on pukenut tanssijoiden mustien perusasujen päälle erilaisia mustia nauhoja kuin lakunarua. Kaulassa roikkuu lakuspiraalia, paita tuo mieleen aikoinaan Ruotsiin matkaavilta laivoilta ostetut Snöre – lakritsinauhat. Puvustus toimii hyvin, kankaat elävät tanssin mukana ja värejäkin kokomustista yllättävästi löytyy.


Kuusihenkisessä tanssiryhmässä on ollut epäonnisia loukkaantumisia. Ensi-illassa tanssijoita oli varsinaisesti neljä, käsiohjelmassa mainitsematon Sofia Karlsson viidentenä. Tulevissa esityksissä kompositio voi olla joku toinen. Vaihtelevan tanssijamäärän teos onnistui kuitenkin ensi-illassa näyttämään valmiilta. Tanssijoiden taito sekä musiikin, lavastuksen ja puvustuksen yhteen hiileen puhaltaminen Kvarnströmin varman koreografisen osaamisen kanssa välittävät lohdullisen tarinan selviämisestä.