Arvio: Yökyöpelit
Helsingin kaupunginteatterin Yökyöpelit-lastennäytelmä on kielellisen iloittelun juhlaa, jonka toteutus mykistää upeudellaan.
Mahtimummeli määrää:
”Ei kukaan saa tehdä väärää,
ei herjata, ei sotia,
ei ottaa liikaa totia.”
Mahtimummeli säätää:
”Pitää karvanaamat häätää.
Vappua pidetään jouluna,
koirankoppia kouluna.
Kaikki yöt pitää valvoa
ja mummeleita palvoa!”
Ei ole yllätys, että Laura Ruohosen rakastettuihin lastenrunokirjoihin Yökyöpelit ja Allakka pullakka perustuva musikaalinäytelmä on kielellisesti herkullinen kuin tuore ahomansikka. Mutta lisäksi se on visuaalisesti hieno ja äänimaailmaltaan fantastinen teatterielämys, jonka toteutuksessa ei ole kursailtu. Laulujen sävellyksestä on vastannut Anna-Mari Kähärä, näyttelijäkaartista löytyy suomalaisten kestosuosikkeja, ja näytelmän kerrontaan kuuluu elimellisenä osana jopa akrobatiaa. Tässä esityksessä eivät teatterien valtionosuuksien putoaminen tai muutkaan reaalimaailman tylsät tosiasiat rajoita menoa!
Tarina alkaa siitä, kun Agenttinero Naru (Martti Suosalo) huomaa, että hänen autonsa on kadonnut Yökyöpelien talon edustalta. Yökyöpelit ovat kirjaimellisesti hämäräperäistä porukkaa, koska he eivät nuku öisin, ja agentti alkaa heti epäillä rikosta. Pian myös Mahtimummeli Päätäi Väätäinen (Seela Sella) havaitsee, ettei löydä kotipesäänsä mistään. Onko joku kurja ilkiö syönyt auton ja kotipesän? Vähitellen tilanne muuttuu vakavammaksi: Yökyöpelien talosta katoaa palasia ja koko näyttämökin menee pimeäksi, koska joku on nakertanut sähköjohdot poikki.
Yökyöpeleitä suositellaan yli 5-vuotiaille, ja vaikka Ruohosen runot kielellisine leikkeineen eivät ole aivan helppoja, lapsilta näytelmän maailmaan sukeltaminen sujunee ainakin ensi alkuun helpommin kuin aikuiselta. Ainakin allekirjoittanut aikuinen haki alussa esityksestä lastennäytelmille ominaista osoittelevuutta sekä selkeää rajaa fantasian ja realismin välillä. Nopeasti tuli kuitenkin selväksi, että perinteisessä mielessä kasvatuksellisesta otteesta ja opettavaisesta sanomasta on ihan turha haaveilla.
Hahmojen ja tapahtumien lähtökohdiksi on ennakkoluulottomasti otettu Ruohosen runojen kielellinen kokeilu ja absurdi huumori, ja niistä lihallistetaan vahvalla näyttelijäntyöllä lavalle riemastuttava friikkigalleria.
Nämä hahmot kumpuavat myös suoraan lasten omista fantasioista. Millaista olisi saada elää vaikka vain yksi päivä kuten vanhempiaan kirjaimellisesti piiskaava Vauvakaani (Vuokko Hovatta), komennella kaikkia aikuisia nokkelin sanankääntein ja syödä karkkia niin paljon kuin napa vetää? Tai mitä jos oma mummi muuttuisikin yhtäkkiä nelikätiseksi Päätäi Väätäiseksi, joka on ovelampi ja äkkiväärämpi kuin kukaan muu? Tai mitä jos puhelinlangoissa yhtäkkiä kiikkuisi alkuavaruudesta tullut, ihmeellisiä kykyjä omaava Nakertaja, jota akrobaatti Katja Kortström esittää suorastaan maagisen hienosti?
Näyttämön satuhahmot käsittelevät kuitenkin samalla myös sitä, miksi mahdoton ei voi tulla mahdolliseksi. Esimerkiksi kysymyksiin siitä, miksi mielihaluja pitää hallita, miksi erilaisuutta on syytä yrittää suvaita ja miksi lapsi on lapsi ja aikuinen on aikuinen, piilee tässä näytelmässä aika hyvät vastaukset, jotka lapsi tajunnee intuitiivisesti.
Katsomossa onkin paljon 5–10-vuotiaita lapsia, ja koko esityksen ajan salin hämärässä käy innostunut kuiskuttelu ja pulina. Kauhun- ja riemunkiljahduksia kajahtelee ilmoille silloin tällöin, ja väliajalla yksi tyttöjoukko hokee käsiohjelmaan painettuja Ruohosen runoja oikein urakalla.
Orkesteri on näkyvissä näyttämön reunalla, ja näyttelijät osallistuvat yhteislauluosuuksiin monesti silloinkin, kun eivät ole lavalla. Vastaavasti orkesterin jäsenet astuvat toisinaan näyttämölle – muun muassa hillittömän hauskan, moniäänisesti laulavan Ylioppilaskunnan lintukuoron roolissa.
Näytelmän täyteen elämyspakettiin kuuluvat myös lauluihin liittyvät, raikkaan oivaltavat liikekoreografiat. Lisäksi näyttelijät ja samalla esitys itse levittäytyvät välillä reippaasti katsomon puolelle, ja ilmojen teillä killuva Kortström heiluu pari kertaa niin lähellä eturivissä istuvan yleisön päitä, että hirvittää.
Ruohosen runoista ja näytelmästä voi halutessaan lukea protestia osoittelevan opettavaista, lasta aikuismaiselta kyynisyydeltä ja maailman järjettömyydeltä suojelevaa lastennäytelmää ja -kirjallisuutta kohtaan – hyvin tehtyjä kasvatuksellisesti kantaaottavia lastennäytelmiä yhtään väheksymättä.
Tyhmänä syntyi
Tyhmänä kuoli
siinä välissä näppejään nuoli.
Ehkäpä tätä runonpätkää ei kannata lukea nukkumaan laitettavalle lapselle iltarunoksi niin kuin Mahtimummeli Päätäi Väätäinen yrittää tehdä, mutta aika osuvasti se ihmiselämän tiivistää.