Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Yökyöpelit

Nina Jääskeläinen – Teatteri-lehti – 4/2011

Runollista ja hullunhauskaa

Laura Ruohosen Yökyöpelit on täysosuma lapsille

Helsingin Kaupunginteatterin Yökyöpelit -lastenesitys perustuu Laura Ruohosen lastenloruteoksiin Allakka pullakka ja Yökyöpelit. Ruohosen kirjoilla on oikeutettu paikkansa 2000-luvun lasten kirjahyllyissä, siinä Kari Hotakaisen, Jukka Virtasen jaJuice Leskisen runojen vieressä, mummilta perittyjen Kirsi Kunnasten oikealla puolella. Mielikuvituksen lentoa, sanoilla leikittelyä ja huimaavia assosiaatioita, niistä on parhaat lastenkirjat tehty.

Samoista aineksista syntyvät onnistuneimmat lastenteatteriesitykset. Helsingin Kaupunginteatteri ei säästele tarjotessaan pikkukatsojille aivan parasta. Laura Ruohosen oma ohjaus, Anna-Mari Kähärän musiikki, ansioituneen kuvittajan Erika Kallasmaan visuaalinen suunnittelu sekä esiintyjäkaartin musiikkiteatteriosaaminen takaavat huikean teatterielämyksen. Liekö Ruohosen tunnetusti tiukan asenteen ansiota, että pienimmästäkään yksityiskohdasta ei ole tingitty: lavastus, puvustus, rekvisiitta, valot, äänet… kaikki viimeisen päälle hiottua ja laadukasta.

Lopputulos ei ole perinteistä lasten- tai musiikkiteatteria. Yökyöpelit on runon ja unen logiikkaa noudattava satu täynnä toimivia paradokseja. Esitys onnistuu olemaan yhtaikaa retroileva ja täyttä nykyteatteria. Näyttämökuva on sekä runsas että riisuttu, dialogi runollista ja hullunhauskaa. Näyttelijöiden ilmaisu on tyyliteltyä mutta tunnistettavaa. Sivupoluille harhautuva juoni ei hukkaa punaista lankaa, vaan aina ovelasti palaa perusongelmaan: kuka se yössä nakertaa, kuka söi agentin auton ja päätäi Väätäisen kotipipon?

Laura Ruohosen suhtautuminen lastenteatteriin vaikuttaisi olevan kertakaikkisen kohdallaan. Pientä katsojaa kunnioitetaan vaan ei mielistellä, lapsen älyä ja kykyä kielellisiin ja kuvallisiin assosiaatioihin ei hetkeäkään aliarvioida. Silti kaikki muka-taiteellinen liihottelu loistaa poissaolollaan. Esityksellä on jalat maassa ja pää galaktisissa sfääreissä. Kaiken muun lisäksi Yökyöpelit on muodoltaan, keinoiltaan ja sisällöltään suorastaan tuhlailevan runsas. Ja kyllä se niin on, että liian paljon kaikkea on – ihanaa!

Esitys kestää runsaat pari tuntia, vaan ei tunnu missään. Samat tenavat sitten viidentoista vuoden päästä lumoutuvat Smedsin sedän kuusituntisista spektaakkeleista, arvaan ma. Eikä vähempi riitäkään sellaiselle katsojalle joka on Yökyöpeleissä saanut kuulla Vuokko Hovatan lumoavaa laulua, ihailla Martti Suosalon ilmeikästä fysiikkaa, ilahtua Katja Kortströmin ilma-akrobatiasta ja makustella Seppo Halttusen sanataituruutta. Lisänä muuntautumiskykyiset Emilia Nyman ja Tuukka Leppänen sekä ihan hassu Seela Sella. Erikseen on vielä mainittava bändi (Marko Puro, Sara Puljula ja Sami Kurppa) joka soittaa ja laulaa käsittämättömän hienosti.

Joku tylsä aikuinen voisi pikkuisen kitistä että laulut on paikoitellen miksattu niin ettei sanoista saa selvää. Mutta tylsä aikuinen saa syyttää itseään jos ei osannut runoja ulkoa jo ennalta. Kun kerta osaa sen Jaakko Vaakko Vesirotankin.