Arvio: Keltainen kuu
Upea, elokuvallinen esitys on kevään helmi.
Kaupunginteatterin Studio Elsaan on Johanna Freundlichin ohjaamana valmistunut kevään vaikuttavimpia teoksia. David Greigin Keltainen kuu on juuri sellainen näytelmä kuin olla pitää: vahva lähtötilanne, kiinnostavia hahmoja, dramatiikkaa, yllätyksiä ja romantiikkaa. Neljän näyttelijän voimin Freundlich on luonut tiiviin, hyvin elokuvallisen esityksen. Ismo Alangon säveltämä kaihoisa tunnusmusiikki yhdistyy voimakkaisiin ääniefekteihin, näytteleminen on energistä, ja valojen avulla kulisseista paljastuu ihmeellisiä asioita. Aivan kuin elokuvissa, mutta nyt elävänä.
Brittikirjailija Greig on varustanut näytelmän alaotsikolla Balladi Leilasta ja Leestä. Nimi on osuva. Urbaanissa, rajussa kertomuksessa on balladin piirteitä ja pakotarinan romantiikkaa. Tapahtumat alkavat keskiluokkaisessa kaupunginosassa, jossa päähenkilönä esitellään levoton nuori kapinallinen Lee, Leo Honkonen. Yksinhuoltajaäiti Jenni, Vera Kiiskinen pakenee itsesäälisesti alkoholiin, miesystävien vaihtuessa ympärillä. Pekka Huotari esittää heistä viimeisintä, väkivaltaista nyrkkeilynopettajaa. Elämä on rajua ja isänmalli loistaa poissaolollaan. Hän on mystisesti kadonnut jonnekin Pohjois-Englantiin.
Balladin toista osapuolta, Leilaa esittää sensuelli Ushma Karnani, joka muistetaan taannoisesta Gimmel-yhtyeestä. Siinä missä Lee on levoton ja isätön, Leila häpeää ulkonäköään. Se taas purkautuu nykyajan surullisena vitsauksena, itsensä viiltelynä. Leilalla on toinenkin ongelma: hän ei puhu juuri mitään, mutta hahmon sisällä käy hurja tunnemyrsky. Kaikki roolit ovat kiinnostavan vinksahtaneita.
Kuten romanttisessa draamassa pitääkin, nuoret kohtaavat ja rakastuvat, mutta joutuvat traagisen tapahtuman takia lähtemään pakomatkalle. Tarkoituksena on etsiä lähes järjenvastaisesti Leen isä jostain pohjoisen metsistä auttamaan poikaansa pulassa. Siellä törmätään outoon ja arvoitukselliseen kauriinmetsästäjään, jota Huotari tulkitsee kakkosroolissaan. Tämän enempää trillerimäistä juonta ei kannata paljastaa.
Freundlich on taitavasti ohjannut esitykseen vauhtia ja vaihteluita. Urbaani tunnelma muuttuu metsien erämaaksi, raju ja arkinen lähes unenomaiseksi. Tässä on apuna Lucie Kuropatován nerokas ja toimiva lavastus, joka William Ilesin valoissa avaa hurjia, avaruudellisia näkyjä. Välillä nuotiotuli palaa meditatiivisesti.
Näyttelijäkvartetti on loistavasti hitsautunut yhteen. Nyanssit ovat tarkkoja, iskut napakoita. Leo Honkonen, joka on uusi tuttavuus minulle, on todella kuin nykyajan James Dean. Ehkä rooliin sopivasti adhd-korostuksella. Aggressiivisuuden, vangitun eläimen lailla kävelyn rinnalle tulee kauniisti vapiseva herkkyys.
Ushma Karnani on myös erittäin koskettava, lähes järkyttävä nuoren naisen roolissa, joka ei hyväksy kehoaan. Vastapainona näyttäytyy romanttinen herkkyys ja ihmeellinen empatia. Hahmo on kuin nuori vasa, joka pelkää ja silti luottaa. Hänen rakkaudentunnustuksensa ovat tekoja. Siksi rooli on mieleenpainuva.
Kiiskinen ja Huotari tekevät myös hyvää työtä. Heidän kauttaan kulkee erittäin tärkeä elementti, eli tarinan ja hahmojen tunteiden kuljetus. He hyppäävät omista rooleistaan salamavaihdoilla kertojien rooleihin ja taas takaisin. Kiiskisen toinen rooli, marilynmainen Holly Malone on erittäin herkullinen. Huotari tulkitsee salaperäisen metsästäjän hahmossaan hienosti ihmisen pimeitä puolia.
Tässä esityksessä näkyy taitavan ohjaajan kädenjälki. Esityksen pituuskin, eli tunti ja neljäkymmentä minuuttia on juuri passeli. Sehän on perinteisen elokuvan pituus. Ehkä Freundlichilla on velhon voimia, kun tällaisen täysosuman rakensi huhtikuun kuutamoiltoihin. Alangon teemakappale jää soimaan mieleen kuin suden ulvahdus.